LITMIR.BIZ

      Kuink' oppineesti oppia hän manaa!

      Opillaan yksin loistaa, muill' ei sanaa.

      Hän ruuhkan säästää, mutta viljan lanaa.

      Jo joutuu kesä: muna huutaa kanaa.

      S'ei sovi tähän.

      Hyvin tällä erää.

      Ei siinä pontta.

      Mut on sentään perää.

      Biron on niinkuin kade hallan pesä,

      Tuhota kevään esikoiset sois.

      Niin, mutta miksi pöyhkeilisi kesä,

      Ennenkuin lauluun syytä linnull' ois?

      Ken keskoisesta lapsest' ilakoisi?

      Ken jouluks toivois ruusuja? Ken voisi

      Lumia nähdä Vapun hemmuissa?

      Ei, joka asiall' on aikansa.

      Opinnot teilt' on jääneet: yli katon

      Kuljette, vaikk' on ovi sulkematon.

      Hyvästi, Biron! Joudat menemään.

      Ei, kuningas; tein valan että jään.

      Vaikk' opittomuutt' enemmänkin lienen

      Nyt puoltanut, kuin puoltaa voisitte

      Tuot' enkeliä tiedettänne te,

      Niin toki valani ma pitää tiennen:

      Jään tänne kolme vuotta kitumaan.

      Tuon paperin ma lukeako saan?

      Nimeni piirrän, vaikk' ois siinä mitä.

      Näin säilyt häpeästä; sanas pidä.

      Minä ehdotin sen siksi.

      Ja, hyvä herra, miksi?

      Se ankaraks on tehty pelätiksi.

      Ja kaiken höyliyden sortimiksi.

      Pian itse rikotte tuon säädöksenne;

      On Ranskan maalta, niinkuin tiedätten,

      Kuninkaan tytär tullut pateillenne —

      Sorea tyttö, majesteettinen.

      Isänsä, sairas, rampa, vuoteen oma,

      Guiennen tahtois vapaaks lunastaa;

      Siis, joko on tuo säädös joutavaa,

      Tai tuli suotta tänne impi soma.

      Tuon unhotin. Nyt mikä neuvoks onkaan?

      Niin, noin se oppi aina ampuu honkaan;

      On kärkäs sille, mitä mieless' itää,

      Mut unhottaapi, mitä tehdä pitää;

      Ja halunsa kun saa, kun voittaa linnan,

      Taas pois sen myy, jost' antoi kalliin hinnan.

      Tuon säännön suhteen täytyy tehdä lakko;

      On hänen majoittamiseensa pakko.

      Tuo pakko vielä panee kuninkaan

      Valansa tuhannesti rikkomaan.

      Jok' ihmisess' on haluja, mut tarmo

      Ei niitä hillitse, vaan yksin armo.

      Jos rikon valani, niin tuohon sanaan

      Ma vetoan ja pakon esiin manaan. —

      Nyt allekirjoitan nuo määräykset; (Kirjoittaa.)

      Mut niistä pienimmänkään pykälän

      Ken rikkoo, saakoon iki-häpeän.

      On mulla niinkuin muilla viettelykset,

      Mut toivon että, vaikka emminkin,

      Valassa minä pysyn kauimmin.

      Mut huviako saamme olla vailla?

      No, emme. Tiedättehän, näill' on mailla

      Mies Espanjasta, hieno keikari,

      Uusimman mailmanmuodin noudattaja,

      Ja aivot oikein korupuheen paja;

      Mies, joka oman kielens' säveliin

      On mieltynyt kuin mihin hurmataikaan;

      Tapojen mies, jonk' arvostelemiin

      Vedotaan, kun saa säännöt riitaa aikaan;

      Tuo oikun laps, Armado nimeltään,

      Hän jouto-aikoinamme pöyhkeissään

      Jytyää meille tummast' Espanjasta

      Ja monest' urhost' ammoin kuuluisasta.

      En tiedä, saako teidät suostumaan,

      Mut mua miellyttää hän valheillaan.

      Hänestä hovilaulajan ma saan.

      Armado mies on aivan suurenmoinen:

      Uuspankki urho, muodin esikoinen.

      Kun hän on huvinamme Kallon kanssa,

      Niin kuluu kolme vuotta solkenansa.