ТОП просматриваемых книг сайта:
Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre
Читать онлайн.Название Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Dumas Alexandre
Жанр Зарубежная классика
Издательство Public Domain
"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan hallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä palveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun käyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen, kaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen isänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali de Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden muurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut lukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta arkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se historia, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä nähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein rukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin armahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson tai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei uskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan esiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat henkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire, viisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden miesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä olivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort, kardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden järjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea äitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En satu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle silloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta minulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että kertomani on historiaa."
Kuningas puraisi huultansa ja heittäysi kiivaasti istumaan nojatuoliin.
"Minä ikävystytän teidän majesteettianne", jatkoi luutnantti. "Niin, sire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen; se haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä."
"Ei, monsieur", vastasi kuningas; "olen kehoittanut teitä puhumaan, pitkittäkää siis."
"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus, sire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän kuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään teidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa tilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla silloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti tänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!' Silloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän nöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei kardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin asioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt leikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua häneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle oli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin oli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut nimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan virkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla, mikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee ensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!"
"Kapteeniksi, monsieur?" oudoksui kuningas. "Te erehdytte, tahdotte tietysti puhua luutnantista."
"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä kohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan."
"No?"
"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin kuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan palattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En tosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka oli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt jäädä."
"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa. Harrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin sotilaallisesti kuin se onkin esitetty."
"Oh, sire", sanoi upseeri, "teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua väärin; en enää tee mitään vaatimusta."
"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa asioitanne ja myöhemmällä…"
"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut tyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat lausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne. Myöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt neljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta suojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana! Minä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan: myöhemmällä, vastaan minä: nyt heti. Anon lepoa, sire. Se voitaneen minulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään."
"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää syntyperää kuin tekin, ja kun sanon myöhemmällä, niin se on varmaa."
"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire, että minä yhä sanoisin nyt heti enkä myöhemmällä. Suokaa minulle anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV: n maakunnasta: en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."
"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva, monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.
"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, – veljen palatsin veljelle, ja minä näin, sire, – oi, se kourii sydäntäni! – minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan, hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori, kaunis, urhea, – jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä, näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun, joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän majesteettinne sitä vaatisi."
Kuningas kuivasi sanattomana kylmää hikeä, joka helmeili hänen otsallaan.
Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.
"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani, kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä alttiiksi sukuni jäsenten puolesta. Скачать книгу