Wakefieldin kappalainen - Oliver Goldsmith

Скачать книгу

petti armas sun?

      – Voi, rakkauden riemu on

      – Niin halpaa, haihtuvaa.

      – Mut kahta halvempi on hän,

      – Ken sitä armastaa.

      – On nimi vain tuo "ystävyys",

      – Se tyyten tenhoo sun,

      – Ihanaan uneen painaa, mut

      – Herättää itkuhun.

      – Ja rakkaus pelkkä hely on,

      – On lelu tyttöjen.

      – Kenties se viihtyä vielä vois

      – Pesässä kyyhkysten.

      – Hyi poika! Huoles heitä pois!

      – Älä luota naisiin! –  Sen

      Kun lausui hän, niin puna nous

      Jo pojan poskillen.

      Ja kas! Uus kauneus elähti

      Nyt vieraan kasvoihin,

      Niin ihana kuin aamun koi

      Ja yhtä kerkeekin.

      Mitä tietää katse karttava

      Ja povi aaltoisa?

      Kas! Poika lempiväinen tuo

      On – impi ihana!

      "Voi, kurjalle sä anteeks suo!"

      Huus' impi tuskissans'.

      "Tän huoneen saastutin mä, voi,

      Miss' asut Herras kanss'!

      "Mun tyttö raukan lempi vain

      Se saattoi kulkemaan.

      Ha'in rauhaa, mutta löysinkin

      Mä epätoivoa vaan.

      "Rannalla Tynen asuttiin

      Kanss' armaan taattosein.

      Kaikk' aarteet linnan säädetty

      Mun oli omaksein.

      "Mua kodist' armaast' ottamaan

      Moni ritar' uljas riens.

      Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks

      Se sinne ohjas tiens.

      "Muassa muitten usein näin

      Myös nuoren Edwinin,

      Mut lempeään ei pukenut

      Hän koskaan sanoihin.

      "Varoja, valtaa vailla hän,

      Ja halp' ol' pukukin,

      Mut viisas, uljas oli hän —

      Siks' mulle rakkahin.

      "On armas aamun aurinko

      Ja kaste hiljainen,

      Mut armahampi Edwinin

      Olj sydän herttainen

      "Puu väikkyy kasteen helmissä,

      Mut väikkyy hetken vaan:

      Hän kaste oli, mut mua voi!

      Mä väikyin hetken vaan.

      "Ma liehuin kevytmiellä niin,

      Mun syömen' ilkamoi:

      Kun lemmen tuskaa kärsi hän,

      Se mulle riemun toi.

      "Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,

      Mun jätti, ylpeän,

      Ja erämaihin poistui pois

      Ja siellä kuoli hän.

      "Mun syyni on, ja hengelläin

      Sen tahdon sovittaa:

      Niin, siihen, missä lepää hän,

      Ma tahdon nukahtaa.

      "Näin päättyköön tää toivoton,

      Tää kurja elämä,

      Mun tähten' Edwin kuoli, – nyt

      Mä hänen tähtensä."

      – Luoja varjelkoon! –  huus toinen

      Hänet syliins' sulkikin:

      Tää hämmästyi, mut – olikin

      Sylissä Edwinin.

      – Mun Angelinan', katsohan,

      – Tunnethan, armaisen'?

      – Sun Edwinis taas kutsuttiin

      – Elohon, lempehen.

      – Lepäjä taas mun rinnallain,

      – Käy onnen nautintaan. —

      "Emmehän enää, armas oi,

      Eroa milloinkaan?"

      – Ei, emme koskaan! Lemmellen

      – Elämme yksin ain'.

      – Ja koska viime hetkes lyö,

      – Se mullekin lyö vain.

      Tätä ballaadia näkyi Sofia kuuntelevan mielihyvällä, jopa hellin tuntein.

      Mutta äkkiä häiritsi meidän rauhaamme pyssyn laukaus aivan lähellä. Heti sen jälkeen syöksi muuan mies pensas-aidan läpi saalistaan noutamaan. Se oli squiren kotisaarnaaja. Hän oli ampunut yhden niitä rastaita, jotka niin monasti olivat meidän ratoksemme laulelleet. Niin läheinen kova laukaus oli säikäyttänyt meidän tyttäremme. Sofian minä huomasin painautuneen peloissaan mr Burchellin syliin suojaa hakemaan. Metsästäjä tuli esiin ja pyysi anteeksi, että oli häirinnyt meitä, vakuuttaen, ett'ei hän tiennyt meidän olevan niin lähellä. Hän istahti nuoremman tyttäreni viereen ja, metsämiehen tapaan, tarjosi hänelle tän'aamuisen saaliinsa. Toinen oli jo kieltäymäisillään, mutta salainen silmäys äidiltä sai hänet korjaamaan erehdyksensä ja vastaan-ottamaan tarjouksen, vaikka jonkunlaisella epäröimiselläkin. Vaimoni ei malttanut taaskaan olla ilmituomatta ylpeyttään: hän kuiskasi näet minulle huomanneensa, kuinka Sofia oli tehnyt kotisaarnaajaan yhtä valtavan vaikutuksen kuin Olivia squireen. Minä puolestani luulin, ja paremmallakin syyllä, Sofian huomion kääntyneen aivan toisaanne.

      Kotisaarnaajan asiana oli tehdä meille tiedoksi, että mr Thornhill oli hankkinut soittoniekkoja ja virvoituksia ja aikoo tänä iltana toimittaa nuorille neitosille tanssiaiset kuutamossa nurmikolla pappilan edustalla.

      – Täytyy tunnustaa, – jatkoi hän, – että minä erityisistä syistä tahdoin olla ensimmäinen tämän sanan saatannassa. Toivon näet, että palkinnoksi saan miss Sofian lupautumaan minun tanssikumppalikseni.

      Tyttäreni vastasi, ett'ei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos se vaan kunnialla tapahtua taitaa.

      – Mutta kas tässä, – lisäsi hän, katsahtaen mr Burchelliin, – tässä on muuan gentleman, joka on ollut minun toverinani päivän töissä, ja kohtuullistahan on, että hän tulee osalle päivän huvituksiinkin.

      Mr Burchell kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, mutta luovutti hänet kotisaarnaajalle, lisäten, että hänen täytyy tänä iltana astua vielä viisi peninkulmaa erääsen taloon, jonne hänet on kutsuttu uutisjuhlan viettoon.

      Tuo kieltäytyminen tuntui minusta hiukan omituiselta. Enkä saattanut sitäkään käsittää, kuinka minun ymmärtäväinen Sofiani saattaa noin taloudellisesti rappiolla olevalle miehelle antaa etusijan sellaisen rinnalla, jolla on paljoa suurempia tulevaisuuden toiveita. Mutta samoin kuin miehet useimmiten osaavat oikeaan, naisten ansioita arvostellessansa, samoin naisetkin usein arvostelevat meitä oikein. Eri sukupuolet näkyvät olevan määrätyt toistensa tähystelijöiksi

Скачать книгу