LITMIR.BIZ

Скачать книгу

mointa turhamaisuutta varsinkin vaimossani, jolta olisin odottanut enemmän ymmärrystä.

      Tässä pulmassa oli minulla vain yksi neuvo jäljellä. Varsin vakavan näköisenä minä pyysin poikani käskemään vaunut kuistin eteen. Tyttäret hämmästyivät sellaista määräystä, mutta minä uudistin sen entistä juhlallisemmin.

      – Mitäs pilaa tuo nyt on! – huudahti vaimoni. – Saattaahan sinne vallan hyvin mennä jalkaisinkin: ei meidän tarvitse vaunuissa ajaa.

      – Erehdystä, lapsi kulta! – vastasin minä. – Nyt niitä vaunuja tarvitaankin, sillä jos me näissä koruissa menisimme jalkaisin kirkolle, niin kylän lapset ne kirkuen perässä juoksisi.

      – Vai niin! – virkkoi vaimoni. – Minäpä luulin, että sinun, rakas Charles,10 olisi mieluista nähdä lapsesi sievinä ja somina ympärilläsi.

      – Niin sievinä ja somina kuin suinkin keskeytin minä; – sitä rakkaampia te minulle olette; mutta tuo tuollainen ei ole sievyyttä eikä somuutta, se on turhamaista koristelua. Nuo röyhykset ja rinnukset ja korutäplät saavat aikaan sen, että kaikki naapurin naisväki rupeaa meitä vihaamaan. Ei, lapsi kullat, – jatkoin minä vakavammin, nuo tamineet pitää muuttaa yksinkertaisempaan kuosiin, sillä koristeleminen ei sovi meille, joilla ei ole varoja säädynkään mukaiseen pukuun. En tiedä, sopinevatko tuollaiset hesut ja hetaleet rikkaillekaan, kun ajattelee, että turhamaisten koristeiden hinnalla, kohtuullisenkin laskun mukaan, köyhäin alastomuus kylläkin saisi verhon ylleen.

      Tämä huomautus oli osunut oikeaan: tyynellä mielin he heti kohta menivät muuttamaan pukuansa. Ja seuraavana päivänä minä mielikseni huomasin tyttärieni, kenenkään pyytämättä, leikkelevän liepeistänsä kirkkoliivejä Dickille ja Billille, nuoremmille pojilleni,11 ja, mikä vielä hauskempaa, heidän leninkinsä tulivat siten entistään somemmiksi.

      VIIDES LUKU

      Uusia, ylhäissukuisia tuttavia. Parastakin toivoa seuraa usein pettymys.

      Vähän matkan päähän pappilasta oli entinen pappi laittanut istuinpaikan orapihlajain ja kuusamojen suojaan. Siellä me, kun ilma oli kaunis ja työt päätetty, usein istuimme yhdessä, ihaillen illan viileässä laajaa maisemaa edessämme. Siellä juotiin välisti teetäkin, ja silloin oli meillä aina jonkinmoiset tilapäiset kemut, ja niitä kun sattui harvoin, aiheutui niistä yhä uutta iloa, sillä valmistukset niihin tapahtuivat aina melkoisilla puuhilla ja menoilla. Näissä tilaisuuksissa lukivat nuorimmat pojat meille jotain ääneen ja saivat säännöllisesti hekin teetä, sittenkuin muut olivat juoneet. Väliin tyttäret, vaihetuksen vuoksi, lauloivat kitaran säestyksellä. Tällaisten pikku konserttien aikana minä läksin vaimoni kera nurmikolle mäen rinteellä, missä kasvoi sinisiä kelloja ja ruiskukkia. Siellä me ihastuksella haastelimme lapsistamme, hengittäen raitista ilmaa, josta tuulahteli sekä terveyttä että mielenrauhaa.

      Täten me huomasimme, kuinka kaikkinaisilla elämän oloilla on omat ilonsa: aamu herätti meidät aina uusiin puuhiin ja ponnistuksiin, mutta ilta palkitsi ne mieluisilla joutohetkillä.

      Syyskesästä kerran, eräänä juhlapäivänä, jonka olin määrännyt lepopäiväksi töitten välillä, istuttiin taasen tavallisella paikalla ulkona. Nuoret soittotaiteilijat olivat juuri aloittaneet konserttinsa. Kesken kaikkea näimme hirven kiitävän noin parinkymmenen askeleen päässä meistä. Läähätyksestä päättäen oli metsästäjiä sen kintereillä.

      Emme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran hätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä vauhtia sen perässä.

      Aikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta tai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni eivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa karautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa hevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita hienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti ratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä ylhäistä herraa. Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan läheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies, joka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat jo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen rohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill, ympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan lähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri oli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää kieltoa saanutkaan.

      Hänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin, muuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia, hän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu. Tuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä, ja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli ennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni tyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin lempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun sekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan. Hänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta maksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa takaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole niin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa, mr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella. Vieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin hyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat saattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä onnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen karvikkoviiniä.

      Koko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi. Tyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin asioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä vastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista ja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle vasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat tuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan yrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä hänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä, nähdäkseen, mitä taskuissa on.

      Illan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada tulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin annettiinkin.

      Heti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet neuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä onnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita, ja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen päivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla kuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää – siihen loppupäätökseen hän tuli, – miks'eivät hänen tyttärensä saattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss Wrinkleritkin. Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle, vastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin sitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta puntaa ja me tyhjää kouran täyden.

      – Charles! – huudahti vaimoni. – Sinun tapasi on aina masentaa lapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano, Sofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun mielestäsi ole hyvänluontoinen mies?

      – Kerrassaan, äiti! – vastasi toinen. – Hän pystyy puhumaan mistä hyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä enemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin kaunis mies.

      – Niin! – arveli Olivia. – Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän minua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja tunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.

      Molemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin

Скачать книгу