LITMIR.BIZ

Скачать книгу

monseigneur?"

      "Niin, ette suinkaan te luovuttaisi sellaista viinipulloa, jos se olisi kellarissani?"

      "Pyydän nöyrimmästi anteeksi, monseigneur; mutta jos jonkun virkaveljeni pitäisi kestittää kuningasta ja hän tulisi minulta pyytämään pullollisen parasta viiniänne, antaisin sen hänelle heti."

      "Vai niin!" sanoi marski hiukan nyrpistäen nenäänsä.

      "Auttavaa toinenkin auttaa, monseigneur."

      "No sitten olen melkein levollinen", sanoi marski huokaisten. "Mutta vielä voi tulla paha sattuma."

      "Mikä sattuma, monseigneur?"

      "Että pullo särkyy."

      "Johan nyt, monseigneur; semmoista ei ole sattunut, että joku olisi särkenyt kahdentuhannen livren arvoisen viinipullon."

      "Olin väärässä, eikä siitä sen enempää. Milloin kuriirinne siis saapuu?"

      "Täsmälleen kello neljä."

      "No mikä estää meitä syömästä päivällistä kello neljältä?" penäsi marski itsepäisenä kuin kastilialainen muuli.

      "Monseigneur, tämä viini tarvitsee tunnin aikaa seljetäkseen, ja sittenkin se onnistuu vain erään minun keksimäni käsittelyn avulla; muuten siihen menisi kolme päivää."

      Jouduttuaan taaskin tappiolle marski osoitti kumarruksella tunnustavansa hovimestarin voiton.

      "Mutta", jatkoi tämä, "kun monseigneurin vieraat tietävät saavansa kunnian aterioida Hagan kreivin seurassa, eivät he saavu ennen puoliviittä."

      "Kaikkea te keksittekin."

      "Niinpä niin, monseigneur; monseigneurin pöytävieraiksi tulevat kreivi de Launay, kreivitär Dubarry, herrat de Lapeyrouse, de Favras, de Condorcet, de Cagliostro ja de Taverney, – eikö niin?"

      "Entä sitten?"

      "Käsitelkäämme asiaa järjestyksessä, monseigneur. Herra de Launay tulee Bastiljista; matka Pariisista tänne, iljanteisilla teillä, vie kolme tuntia."

      "Vieköön, mutta hän lähtee heti, kun vangit ovat saaneet päivällistä, siis kello kaksitoista; sen asian minä kyllä tiedän."

      "Anteeksi, monseigneur; mutta sen jälkeen, kun monseigneur oli Bastiljissa, on päivällisaika muutettu, ja Bastilji aterioi nykyään kello yksi."

      "Monsieur, oppia ikä kaikki; kiitän teitä. Jatkakaa."

      "Rouva Dubarry tulee Luciennesista, yhtämittaista alamäkeä ja tiellä kohvajäätä."

      "Ei se estä häntä olemasta täsmällinen. Siitä lähtien, kun hän on vain herttuan suosikki, hän ei ole enää olevinaan kuningatar muiden kuin paroonien seurassa. Mutta ymmärtäkää nyt vuorostanne, monsieur, että tahdoin syödä aikaisin herra de Lapeyrousen vuoksi, joka matkustaa pois tänä iltana eikä mitenkään saattane myöhästyä."

      "Monseigneur, herra de Lapeyrouse on kuninkaan luona ja pakinoi maantieteestä, maailmanrakenteesta, hänen majesteettinsa kanssa.

      Kuningas ei siis niinkään helposti päästäne luotaan herra de Lapeyrousea."

      "Mahdollista on…"

      "Se on varmaa, monseigneur. Samoin on herra de Favrasin laita, joka on Provencen kreivin luona, arvatenkin juttelemassa herra Caron de Beaumarchaisin näytelmästä."

       "Figaron häistä?"

      "Niin, monseigneur."

      "Tiedättekö mitä, monsieur? Te olette kerrassaan oppinut mies."

      "Lomahetkinäni lueskelen, monseigneur."

      "Edelleen meillä on herra de Condorcet, joka mittausopin tutkijana lienee hyvinkin täsmällinen."

      "Olkoon, mutta hän syventyy johonkin laskelmaan, ja päästessään siitä eroon hän saa huomata myöhästyneensä puoli tuntia. Mitä tulee kreivi de Cagliostroon, joka on muukalainen ja on asunut Pariisissa vasta vähän aikaa, niin on luultavaa, ettei hän vielä täysin tunne Versaillesin elintapoja ja että häntä siis saadaan odottaa."

      "Kas niin", sanoi marski, "nyt olette luetellut kaikki pöytävieraani, paitsi Taverneyta, sellaisessa järjestyksessä, joka olisi kunniaksi itse Homerokselle ja Rafté-poloiselleni."

      Hovimestari kumarsi.

      "Herra de Taverneysta en ole puhunut", sanoi hän, "koska hän on vanha ystävä, joka mukautuu olosuhteisiin. Luullakseni, monseigneur, onkin nyt mainittu kaikki kahdeksan vierasta, eikö niin?"

      "Aivan oikein. Minne panette meidät syömään, monsieur?"

      "Suureen ruokasaliin, monseigneur."

      "Siellä me jäädymme."

      "Jo kolme päivää on sitä lämmitetty, monseigneur, ja minä olen sovittanut lämpömäärän kahdeksaksitoista asteeksi."

      "Hyvä, hyvä! Mutta nyt kello löi puoli."

      Samassa marski katsahti seinäkelloon.

      "Puoliviisi, monsieur."

      "Niin, monseigneur, ja tuolla kiitää pihalle ratsumies; siellä se Tokay-pulloni tulee."

      "Jospa minua palveltaisiin kaksikymmentä vuotta lisää tuolla tavalla!" sanoi vanha marski palaten kuvastimen ääreen, kun taas hovimestari kiirehti toimiinsa.

      "Vai kaksikymmentä vuotta!" virkkoi naurava ääni keskeyttäen herttuan, juuri kun tämä loi ensi silmäyksen kuvastimeen, "kaksikymmentä vuotta! Ne soisin teille, rakas marski; mutta silloin minulla on ikää kuusikymmentä, herttua, ja olen hyvin vanha."

      "Tekö, kreivitär?" huudahti marski. "Te ensimmäisenä! Ah, kuinka te aina olette kaunis ja nuortea!"

      "Sanokaa, herttua, että olen jäätynyt."

      "Olkaa niin hyvä ja astukaa tänne naistenhuoneeseen."

      "Mitä? Kahden kesken, marski?"

      "Kolmisin", vastasi käheä ääni.

      "Taverney!" huudahti marski. "Hitto sen toi iloa häiritsemään!" kuiskasi hän kreivittärelle.

      "Aika narri!" mutisi rouva Dubarry purskahtaen heleään nauruun.

      Ja kaikki kolme astuivat viereiseen huoneeseen.

      II

      LAPEYROUSE

      Samassa ilmoitti marskille useiden ajoneuvojen kumeanko jytinä lumipeitteisillä katukivillä, että vieraat saapuivat, ja pian sen jälkeen, täsmälleen hovimestarin ansiosta, yhdeksänhenkinen seurue sai asettua paikoilleen ruokasalin soikean pöydän ympärille. Yhdeksän lakeijaa, vaiteliaita kuin varjot, kerkeitä ilman hätäilyä ja huomaavaisia ilman tunkeilua, hiiviskeli pitkin mattoja kurottaen heidän välitseen, koskaan hipaisematta heidän käsivarsiaan, kertaakaan kolhaisematta heidän nojatuolejaan, jotka oli upotettu niin uhkeihin turkiksiin, että vieraiden jalat vajosivat niihin polvia myöten.

      Sepä tuntui marskin vieraista ihanalta, samalla kuin he nauttivat kamiinien herttaisesta lämmöstä, liharuokien ja viinien suloisista tuoksuista ja liemiruokaa seuranneiden ensi keskustelujen sorinasta.

      Ei pienintäkään melua ulkoa, sillä akkunaluukkuihin oli pantu äänenvaimentajat; ei hiljaisintakaan hälinää sisällä, paitsi mitä vieraat itse saivat aikaan. Lautaset vaihtuivat kilisemättä, pöytähopeat tuotiin kaapeista ainoattakaan helähdyksettä, eikä hovimestaria olisi voitu yllättää edes kuiskauksesta, sillä hän jakeli käskyjään katseilla.

      Niinpä vieraista kymmenen minuutin kuluttua tuntui, kuin olisivat salissa aivan yksin; tosiaankin saattoi niin mykkiä palvelijoita, niin koskettamattomia orjia luulla myös kuuroiksi.

      Ensimmäisenä katkaisi Richelieu tämän juhlallisen äänettömyyden, jota kesti niin kauan kuin syötiin liemiruokaa, ja sanoi oikeanpuoliselle naapurilleen:

      "Eikö herra kreivi juo?"

      Se, jolle nämä sanat lausuttiin, oli

Скачать книгу