Rouva de la Motte - Dumas Alexandre

Скачать книгу

– silloin jo vaimonsa kamalasta lopusta murtuneena miehenä – ratkaisi arvoituksen vaivuttamalla Andréen uuteen kaukonäköisyystilaan, jolloin tämä kykeni kuvaamaan, miten kaikki oli tapahtunut.

      Häpeää salatakseen veli ja sisar – kehnosta isästä eroten – vetäysivät syrjäisyyteen sillä perusteella, että Andréen sairaus kaipasi ilmastonmuutosta. Balsamoa suretti kovin osallisuutensa tapaukseen, jossa Andrée kuitenkin olisi joutunut unijuoman ja Ludvig XV: n uhriksi, jollei hypnoottista nukutustilaa olisi sattunut väliin. Jo nähdessään ensimmäiset oireet tekonsa seurauksesta Gilbert oli joutunut murjovan katumuksen valtaan; sitten paettuaan Filip de Taverneyn kostoa hän sai suojelusta Balsamolta, vedottuaan siihen, että tämä tahtomattaan oli joka tapauksessa toimittanut hänelle tuon kovan kiusauksen. Balsamo huomasi nuoressa miehessä paljon hyviäkin taipumuksia tämän ollessa valmis tekemään kaikkensa hairahduksen hyvittämiseksi. Taikuri tahtoi luovuttaa suuren myötäjäissumman, jos neiti de Taverney suostuisi muodolliseen avioliittoon Gilbertin kanssa, joka musertuneena pujahti heittäytymään Andréen jalkoihin. Katalasti kohdeltu aatelisneiti vastasi tarjoukseen niin tuimalla vihalla ja repivällä inholla, että Gilbert uudestaan kuohahti ja päätti ryöstää syntyvän lapsen, samalla pelastaakseen tämän joutumasta hoidottomaksi. Se onnistuikin; äidinrakkaus oli samassa jo herännyt, ja lapsen katoaminen (pojan, joka sitten esiintyy "Bastiljin valloitus" – ja "Ange Pitou" – romaaneissa) tuntemattomiin kohtaloihin oli mitä raskain isku jo ennestään niin kovaan kohtaloon sortuneelle ylhäiselle tytölle.

      Andrée de Taverney oli jatkuvaan sairauteensa vedoten eronnut lopullisesti hovipalveluksesta ja meni luostariin. Varaton ja kuninkaan huonoon suosioon syyttömästi joutunut Filip kävi liikuttavilla jäähyväisillä Marie Antoinetten luona, jolloin he aavistelivat toistensa sydämissä tavallista lämpimämpiäkin tunteita. Eroten soturiuralta, jolla hänellä ei enää ollut; menestymisen mahdollisuuksia, synkistynyt upseeri läksi laivassa Amerikaan. Samaan laivaan oli Gilbert sattumalta osunut, siirtyessään Balsamon avustamana niinikään vapauden maahan ja jätettyään poikansa Pitoun maalaisperheen kasvatiksi Josef Balsamon antamilla rahoilla. Azorien saarille poikettaessa Filip kohtasi Gilbertin eräässä luolassa, ja kun tämä ei suostunut ilmaisemaan lapsen olinpaikkaa, raivostunut soturi ampui häntä, luullen hänet surmanneensa ja jättäen hänet paikalle. Tähän päättyi "Neiti de Taverney " – romaani.

      V. H. – A.

      JOHDANTO

      I

      VANHA AATELISMIES JA VANHA HOVIMESTARI

      Eräänä huhtikuun alkupäivistä 1784, noin neljänneksen yli kolme iltapuolella, kun vanha tuttavamme, iäkäs Richelieun marski, oli pukuhuoneessaan itse sivellyt kulmakarvoihinsa hyvänhajuista väriä, työnsi hän kädellään syrjään kuvastimen, jota piteli hänen kamaripalvelijansa, uskollisen Raftén seuraaja, vaikkei vertainen, ja lausui päätään pudistaen sillä ilmeellä, joka kuului vain hänelle:

      "Kas niin, nyt olen valmis."

      Ja hän nousi nojatuolista näpäyttäen hyppysillään aivan nuorekkaan näppärästi pois ne valkean jauheen hiukkaset, joita oli tekotukasta varissut samettisille, taivaansinisille polvihousuille.

      Sitten hän käveli huoneessa pari kertaa edestakaisin, ojennellen jalkarintojaan ja jännittäen polven tai vettä, ja virkkoi:

      "Käskekää tänne hovimestari!"

      Viiden minuutin kuluttua saapui hovimestari juhlapuvussa.

      Marskin ilme oli nyt vakava ja sellainen, kuin tähän tilaisuuteen sopi.

      "Oletan, monsieur", sanoi hän, "että olette minulle toimittanut hyvän päivällisen."

      "Kyllä, monseigneur."

      "Olen kai teille lähettänyt luettelon pöytävieraistani?"

      "Heidän lukumääränsä olen tarkoin pannut mieleeni, monseigneur.

      Yhdeksän lautasta, eikö niin?"

      "Lautasella ja lautasella on ero."

      "Tietysti, monseigneur, mutta…"

      Marski keskeytti hovimestarin kevyellä kärsimättömyyden liikkeellä, jota kuitenkin majesteettisuus lievensi.

      "Mutta… ei ole sentään vastaus, monsieur; ja aina kun kuulen sanan mutta, ja sen olenkin monesti kuullut kahdeksanyhdeksättä vuoden kuluessa… no niin, joka kerta, kun olen sen sanan kuullut, täytyy minun perin ikävällä mielellä teille sanoa, että heti sen jälestä on tullut jokin tyhmyys."

      "Monseigneur!.."

      "Ensiksikin, mihin aikaan päivälliseni on valmis?"

      "Monseigneur, porvarit syövät kello kahdelta, virkamiehet kolmelta, aatelisto neljältä."

      "Entä minä?"

      "Monseigneur syö tänään päivällistä kello viisi."

      "Oho, vai kello viisi!"

      "Niin, monseigneur, samaan aikaan kuin kuningas."

      "Ja miksi niinkuin kuningas?"

      "Siksi, että luettelossa, jonka monseigneur suvaitsi minulle toimittaa, on erään kuninkaan nimi."

      "Ei suinkaan, monsieur, te erehdytte. Tämänpäiväiset vieraani ovat vain tavallista aatelia."

      "Monseigneur tahtonee varmaankin laskea leikkiä nöyrästä palvelijastaan, ja saan kiittää minulle täten osoitetusta kunniasta. Mutta Hagan kreivi, yksi monseigneurin pöytävieraista…"

      "No mitä?"

      "Niin, Hagan kreivi on kuningas."

      "En tunne sennimistä kuningasta."

      "Suokoon monseigneur minulle siis anteeksi", sanoi hovimestari kumartaen, "mutta minä olin luullut… olin otaksunut…"

      "Teidän tehtävänne, monsieur, ei ole otaksua! Teidän toimeenne kuuluu lukea minun antamani määräykset, liittämättä niihin lisäselityksiä. Kun tahdon, että jokin asia tiedetään, niin sanon sen; kun en sitä sano, tahdon, että siitä ollaan tietämättä."

      Hovimestari kumarsi toistamiseen, tällä kertaa ehkä kunnioittavammin kuin jos olisi puhutellut hallitsevaa kuningasta.

      "Niinmuodoin", jatkoi vanha marski, "kun päivälliselle tulee vain aatelisia, lienette niin hyvä ja toimitatte sen valmiiksi tavalliseen aikaan eli kello neljä."

      Tästä määräyksestä hovimestarin otsa synkistyi, ikäänkuin hän olisi juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hän kalpeni ja horjahti iskusta. Sitten hän suoristautui ja sanoi epätoivoisen rohkeasti:

      "Tapahtukoon niinkuin Jumala tahtoo; mutta monseigneur syö päivällistä vasta kello viideltä."

      "Miksi niin?" kysyi marski oikaisten vartaloaan.

      "Siksi, että monseigneurin on oleellisesti mahdotonta saada päivällistä aikaisemmin."

      "Monsieur", sanoi vanha marski, ylpeästi ravistaen vielä eloisaa ja nuorekasta päätään, "te olette, luulemma, ollut palveluksessani jo kaksikymmentä vuotta?"

      "Kaksikymmentäyksi vuotta, monseigneur, ynnä yhden kuukauden ja kaksi viikkoa."

      "Jaha; näihin kahteenkymmeneen yhteen vuoteen, yhteen kuukauteen, kahteen viikkoon ette lisää päivääkään, ette tuntiakaan. Ymmärrättekö?" lausui vanhus pinnistäen ohuita huuliaan ja rypistäen värjättyjä kulmakarvojaan. "Jo tänä iltana saatte etsiä uutta isäntää. En siedä, että minun talossani lausutaan sana mahdoton. Minun iälläni en tahdo sitä oppia. Minun ei sovi tuhlata aikaa."

      Hovimestari kumarsi kolmannen kerran.

      "Tänä iltana saan monseigneurille lausua jäähyväiset, mutta ainakin suoritetaan palvelukseni viimeiseen hetkeen asti sopivalla tavalla."

      Ja hän astui pari askelta takaperin ovea kohti.

      "Mikä teidän mielestänne on sopiva tapa?" huudahti marski. "Tietäkää, monsieur, että täällä pitää asiat toimittaa

Скачать книгу