LITMIR.BIZ

Скачать книгу

lahjasta, jonka olette tyttärelleni antanut?

      – Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, – vastasi kuningas; – neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa järjestettävänä; varmaan neiti Andrée… sehän kai on tytön nimi?

      – Niin, sire, – sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.

      – Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita myötäjäisiä?

      – Ah ei, sire!

      – No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin syvään.

      – Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison; sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee kurjuutta…

      – Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, – vakuutti Ludvig XV; – mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.

      – Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.

      – Kas vain! – huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten herttuaan. – No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de Taverney, jos joudutte pulaan.

      Tämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:

      – Marski! – kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.

      – Oliko tyttönen mielissään?

      – Mistä, sire?

      – Jalokivilippaasta.

      – Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa, mutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.

      – Pyh!

      – Ei.

      – Sanokaa siis.

      – Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.

      Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen kynnykselle.

      He läksivät molemmin puutarhan kautta.

      Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.

      Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä kaikissa tanssin kierroissa.

      Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta, johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:

      – Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti lähettää luostariin.

      – Ja minkätähden? – kysyi parooni.

      – Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti de Taverneyhin.

      Nämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun hahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen ja otsalleen.

      13. Aavistelua

      Seuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole tuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:

      – Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!

      Tämä huuto kaikui portaitten alipäästä.

      Aivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti musliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka tosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli muutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.

      Andrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsa Nicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävää ylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivat Nicolen seuraamina Andréen huoneeseen.

      Vasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi, että hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea univormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä vasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.

      – Mikä nyt on, Filip? – kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.

      – Sisareni, – virkkoi Filip, – sain tänä aamuna määräyksen palata rykmenttiini.

      – Ja sinä lähdet?

      – Niin, minä lähden.

      – Oi, – virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.

      Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta, että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.

      – Hyvä Jumala! – sanoi Filip. – Murhetuttaako lähtöni sinua niin suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä jokapäiväisimpiä tapauksia.

      – Niin, niin, tietysti, – sopersi tyttö; – minne sinä matkustat, veljeni?

      – Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.

      – Ah, – huudahti Andrée: – ja milloin lähdet?

      – Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.

      – Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?

      – Niin, sisareni.

      – Jäähyväiset!

      – Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? – kysyi Filip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen aiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.

      Andrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle, joka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää kummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen osastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa niin paljon kyyneleitä.

      Andrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen kummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei veljensä portaita kohti.

      – Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, – sanoi hän; – minä johdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin paljon puhuttavaa, veljeni.

      Nämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän vierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä Filipin kanssa kulki portaita alas.

      Andrée

Скачать книгу