LITMIR.BIZ

Скачать книгу

osaa sanoa… – virkkoi Ludvig XV; – näyttämöllä esitettyä laulua arvostellakseen tarvitsisi olla musiikintuntija.

      Sillävälin Rousseau liikahteli soittamollaan antaakseen kajahduttaa kuoron:

      "Luo armaan paimenettaren

      Colin jo palaa. Riemuitkaa!"

      Kääntyessään ensi kokeen jälkeen hän huomasi de Jussieun, joka häntä herttaisesti tervehti.

      Geneveläiselle ei ollut mikään vähäpätöinen huvi esiintyä hovia opettamassa miehen nähden, joka ylemmyydellään oli häntä hiukan loukannut. Hän vastasi tervehdykseen virallisen kohteliaasti ja alkoi uudestaan tähystellä Andréeta, joka ylistyksestä oli tullut vielä kauniimmaksi.

      Harjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle; hän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV: n siihen määrin näytäntöön kiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.

      Mustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin Andrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja esiintyi hurmaavan iloisena.

      Richelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä, ja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva piiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi tuskastutti Dubarryn puoluetta.

      – Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, – sanoi hän aivan kuuluvasti.

      – Ihastuttava, – myönsi dauphine; – ja ellen olisi ollut liian itsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen valinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.

      – Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne, – virkkoi Richelieu, – ja…

      – Neiti on harvinaisen musikaalinen, – huomautti Rousseau varmalla äänellä.

      – Erinomaisen, – vahvisti dauphine, – ja tunnustaakseni totuuden, hän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti, ja minä tanssin hyvin kehnosti.

      Voi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen, rouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin, juoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi saadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa tuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.

      Richelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa romanssin:

      "Ma palvelijan kadotin.

      Colin jo hylkää mun."

      Nähtiin kuninkaan keinuttavan päätänsä laulun tahdissa niin vilkasta mielihyvää osoittavin liikkein, että rouva Dubarryn punainen poskimaali putoili pieninä hileinä niinkuin väri lohkeilee kostuneesta taulusta.

      Richelieu, joka oli naistakin häijympi, nautti kostoaan. Hän oli lähestynyt de Taverneytä, isää, ja nämä kaksi vanhusta muodostivat kuvaryhmän, jota olisi voinut nimittää Tekopyhyydeksi ja Turmelukseksi toisilleen merkitsevästi silmää iskemässä.

      Heidän ilonsa tuli sitä elävämmäksi, kun rouva Dubarryn otsa vähitellen synkistyi. Tämä kohahdutti sen kukkuralleen, noustessaan eräänlaisen vihan vimmassa; ja se oli vastoin kaikkia sääntöjä, koska kuningas vielä istui.

      Hovilaiset tunsivat muurahaisten tavoin myrskyn enteet ja kiirehtivät etsimään suojaa vahvimmilta. Niinpä nähtiin kruununprinsessan ystävien yhä enemmän kerääntyvän hänen ympärilleen ja rouva Dubarryn puolueeseen kuuluvien entistä enemmän tätä mielistelevän.

      Vähitellen oli harjoitukseen kohdistunut mielenkiinto poikennut luonnolliselta uomaltaan toiseen ajatuspiiriin. Ei enää ollut kysymys Colettesta tai Colinista, ja monet katselijoista tuumivat, että pian ehkä rouva Dubarryn olisi laulettava:

      Ma palvelijan kadotin,

      Colin jo hylkää mun.

      – Näetkö, – kuiskasi Richelieu Taverneylle, – näetkö tyttäresi hämmästyttävää menestystä?

      Ja hän veti hänet käytävään, työntäen auki erään lasioven ja pudottaen uteliaan, joka riippui ruudussa katsellakseen saliin.

      – Hiton lurjus! – mutisi hra de Richelieu ravistaen hihaansa, jonka oven takaisinponnahdus oli rypistänyt, ja nähdessään vielä, että utelias oli puettu linnan työmiesten tapaan.

      Niistä oli tosiaan eräs täten kukkavasu käsivarrellaan onnistunut kiipeämään lasiruudun taakse ja kurkistamaan saliin, nähden sieltä koko esityksen. Hänet työnnettiin käytävään, mihin hän oli vähällä kaatua selälleen; mutta joskaan hän ei kaatunut, hänen vasunsa meni kumoon.

      – Kah, tunnen sen vintiön, – sanoi Taverney vihaisin katsein.

      – Kuka hän on? – kysyi herttua.

      – Mitä täällä teet, kutale? – kysyi Taverney.

      Gilbert, sillä hän se oli, kuten lukija jo on arvannut, vastasi ylpeästi:

      – Kuten näette, minä katselen.

      – Sensijaan että olisit työssäsi, – virkkoi Richelieu.

      – Työni on jo tehty, – vastasi Gilbert nöyrästi herttualle, viitsimättä edes vilkaista Taverneyhin.

      – Tuon tyhjäntoimittajan siis tapaan kaikkialta! – tiuskaisi Taverney.

      – No, no, monsieur, – keskeytti säveä ääni, – Pikku Gilbertini on hyvä työmies ja perin uuttera botanisti.

      Taverney kääntyi ja näki hra de Jussieun silittelemässä Gilbertin poskia. Hän punastui suuttumuksesta ja poistui.

      – Palvelijoita täällä! – jupisi hän mennessään.

      – Hiljaa! – varoitti Richelieu. – Nicole on samoin täällä… Katso… oven nurkassa tuolla ylhäällä… Se tytön veitikka, hän on pelkkänä silmänä!

      Tosiaankin kuroitti Nicole siroa päätänsä parinkymmenen muun Trianonin palvelijan takaa, ja hänen ihmettelystä ja ihailusta laajenneet silmänsä varmaankin näkivät kaiken kaksin kerroin.

      Gilbert huomasi hänet ja kääntyi toisaanne.

      – Tule, tule, – sanoi herttua Taverneylle, – luulen kuninkaan haluavan sinua puhutella… Hän etsii.

      Ystävykset lähtivät kuninkaan aitioon päin.

      Rouva Dubarry haasteli seisaallaan hra d'Aiguillonin kanssa, joka myöskin seisoi. Tämä seurasi tarkkaan setänsä jokaista liikettä.

      Yksikseen jääneenä Rousseau ihaili Andréeta; hän oli, jos meidän sallitaan niin sanoa, tyttöön rakastumassa. Ylhäiset näyttelijät menivät pukeutumaan aitioihinsa, joihin Gilbert oli asettanut uusia, tuoreita kukkia.

      Kun Taverney hra de Richeliun mentyä kuningasta tapaamaan oli jäänyt yksikseen eteiseen, hän tunsi sydämensä odotellessa vuoroin jähmettyvän, vuoroin palavan.

      Vihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.

      Taverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet kuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli tilaisuus kuulla.

      He kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:

      – Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas vastasi siihen:

      – Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.

      Samassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle, näkymättä tätä huomaavan, virkkoi:

      – Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä

Скачать книгу