LITMIR.BIZ

Скачать книгу

loukkaavalla äänellä:

      "Jos oisin kuunnellut mä ääntä keikarein, jo oisi valjennut uus' aamu lemmellein."

      – Se on ihanaa! – huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.

      – En tiedä, laulanenko minä oikein, – virkkoi dauphine.

      Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.

      Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin romanssia:

      "Mun pikku majassain ain' uudet huolet on. ja syksyn, talven vain ma tunnen, lohduton."

      Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa. Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta nauraa.

      Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä, jota vain hovissa tavataan.

      Kuningas jatkoi hämmentymättä:

      "Oi, paimentyttösein, jos kanssas jakaa saan tään majan, mielehein ei suru saavukaan."

      Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.

      – Sanokaahan minulle, hra Rousseau, – virkkoi kuningas, – onko totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?

      Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut tällä hetkellä saada sanaa suustansa.

      Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:

      "Ei lemmellä ain' ole selvillä vain, min myöntäisi, min kieltäisi."

      – Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? – kysyi kuningas.

      Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa ultima thule… Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.

      Kuningas hyräili:

      "Hän lapsi on,

      hän lapsi on…"

      – Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen kanssa, hra Rousseau?

      Tästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui aivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan jatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:

      "Nyt käykää alle jalavain,

      jo tanssi alkaa, tyttöset!"

      orkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten viimemainittu tuhosi Marsyaan.

      Rousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt pukuansa viimeistelemään.

      Hoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen keskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän parin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi nuoren naisen kättä.

      Värisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka kädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti. Hän oli hipaissut Rousseauta.

      Nuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi englantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen ritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun. Sen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka vuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten ymmärtävän toisensa.

      Rousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär Dubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain yhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.

      Nuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä hilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.

      Huomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:

      – Oh, ihme!

      – Mikä niin! – virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan filosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä seuralaiselleen.

      – Hra Rousseau! – huudahti rouva Dubarry.

      – Geneven Rousseau? – kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan koulupojan äänellä.

      – Niin, monseigneur, – vastasi kreivitär.

      – Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, – virkkoi veitikka nähdessään Rousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, – hyvää päivää… Saamme kuulla teidän musiikkianne.

      – Monseigneur… – sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.

      – Oi, hyvin herttaista musiikkia, – säesti kreivitär, – musiikkia, joka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!

      Rousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen tulessa.

      – Madame… – sanoi hän nyreästi.

      – Minä esitän Colinin osaa, madame, – huudahti Artois'n kreivi, – ja pyydän teitä, rouva kreivitär, esittämään Colettea.

      – Sen tekisin perin mielelläni, monseigneur; mutta minä, joka en ole taiteilija, en mitenkään uskaltaisi häväistä mestarin sävellystä.

      Rousseau olisi antanut elämänsä rohjetakseen vielä katsahtaa, mutta ääni, sävy, imartelu, kauneus olivat kukin jo heittäneet koukun hänen sydämeensä.

      Hän tahtoi paeta.

      – Hra Rousseau, – sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, – tahdon, että te opettaisitte minulle Colinin osan.

      – En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten osassa, – lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan hämmennytti filosofin.

      Tämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.

      – Monsieur vihaa minua, – virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla äänellään.

      – Mitä vielä, – huudahti Artois'n kreivi. – Vihaa teitä! Kuka voisi teitä vihata, madame?

      – Näettehän sen, – vastasi tämä.

      – Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, – sanoi Artois'n kreivi.

      Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.

      Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.

      Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan kalpea.

      Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja nauravan kaikin voimin:

      – Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan tahdo uskoa.

      – Rousseau? – kuiskailivat molemmat miehet.

      – Pysäytähän hänet, veliseni, – kehoitti prinssi, yhä nauraen; – pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.

      Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli hänen purtensa toimittanut.

      Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi sulki siis hänkin Rousseaulta tien.

      – Hyvää

Скачать книгу