LITMIR.BIZ

Скачать книгу

koskaan katunut naimiskauppaansa. Kenties hän ei ollut koskaan ollut pahoillaan mistään, jollei kenties siitä, ettei ollut vielä voittanut Derby-kilpailuissa tai täysin onnistunut saamaan omia erikoisia sinipilkkuisia pointteri-koiriaan synnyttämään ehdottoman tyypillisiä jälkeläisiä. Hän kunnioitti anoppiaan, kuten yleensä periaatetta.

      Tämän pienen, vanhan naisen persoonallisuudessa oli tosiaankin varttuneen järkähtämättömyyden hirveä voima – sellaisen henkilön peritty varmuus, jonka arvovalta ei ollut koskaan joutunut kysymyksenalaiseksi, henkilön, joka pitkäaikaisen etuoikeuden, tietyn, selväpiirteisen tosiasiallisuuden ja synnynnäisen käskemistavan vuoksi on totisesti menettänyt kyvyn käsittää sitä, että hänen arvovaltaansa voitaisiin koskaan epäillä. Sitä, mitä hän tiesi omasta sielustaan, hän ei ollut tavallisella tavallaan oppinut; itse asiassa hän ei ollut sitä oppinut ollenkaan, vaan saanut sen täysin valmiina toimeliaalta, vallanhaluiselta temperamentiltaan. Terästyneenä sen johdosta, että oli säätynsä mukaisesti ollut pakotettu perin pohjin tuntemaan yleisten asiain enimmin silmiinpistävät puolet; varustettuna aseilla, jotka johtoaseman vaatima kulttuuritraditsioni tarjosi; aatteiden, mutta aina vain samojen elähdyttämänä, ilman johtajaa ja vain oman johtamistapansa alaisena hänellä oli tahto, joka oli yhtä peloittava kuin ne kaksiteräiset miekat, joita hänen agincourtilaiset tai poitiersilaiset esi-isänsä, Fitz-Haroldit, olivat käytelleet – hänessä oli sellainen henki, joka vaistomaisesti hylkäsi oman itsensä tai toisten sisäisen tuntemisen, tuntemisen, jonka saa aikaan tuo hullu tapa tutkia omaa mieltään, miettiä ja ajatella, mikä kaikki on auktoriteetille niin turmiollista. Jos lordi Valleys oli aristokratian koneiston runko, niin lady Casterley oli sen sisällä oleva teräsvieteri. Hän oli koko elämänsä ajan ollut hartaan teeskentelemätön ja yksinkertainen vaatetuksessaan, selvä ja suora tavoiltaan, hän oli noussut aikaisin ja tehnyt työtä, mitä vain käteen sattui, aina myöhään yöhön asti, eikä hän ollut sen ränstyneempi 78: nnella ikävuodellaan kuin useimmat muut naiset 50: nnellä. Hänellä oli vain yksi heikko puoli – mihin hänen voimansa oikeastaan perustui – se, että hän ei nähnyt sen aseman luonnetta ja laajuutta, mikä hänellä oli maailmanjärjestyksessä.

      Hän soveltui ihmeen hyvin siihen huoneeseen, missä he söivät päivällistä ja minkä harmaat seinät Fragonardtyyliin maalattuine friiseineen sisälsivät monia, nyt jotenkin himmeitä luonnottaria ja ruusuja, samoin huonekaluihin, jotka näyttivät eläneen yli aikansa. Pöydällä ei ollut muita kukkia kuin viisi liljaa vanhassa hopeisessa maljassa, ja seinälle, ison ruokakaapin yläpuolelle, oli ripustettu lordi Casterley-vainajan kuva.

      Lady Casterley lausui:

      "Minä toivon Miltounin kulkevan omia teitään."

      "Siinähän se pulma juuri onkin. Hän kärsii pöhöttyneistä periaatteista. – Toivoa vain täytyy, että hän osaisi olla sekoittamatta niitä puheisiinsa."

      "Anna hänen olla, mitä hän on, ja toimita hänet erilleen tuosta naisesta niin pian kuin vaalit ovat tapahtuneet. Mikäs onkaan hänen oikea nimensä?"

      "Jokin rouva Lees Noel."

      "Miten kauan hän on siellä ollut?"

      "Luullakseni vuoden."

      "Etkö sinä tiedä mitään hänestä?"

      Lordi Valleys kohautti olkapäitään.

      "Vai niin!" sanoi lady Casterley. "Sinä et välitä ollenkaan koko asiasta. Minun täytyy lähteä sinne itse. Luulen Gertruden ottavan minut vastaan. Mitäs on sillä mr Courtierilla tekemistä sen naisen kanssa?"

      Lordi Valleys hymyili. Tässä hymyssä oli koko hänen kohteliaan ja mukiinmenevän filosofiansa sisältö. "Minä en sekaannu toisten asioihin", näytti tuo hymy sanovan. Nähdessään tämän lady Casterley puristi yhteen huulensa.

      "Mr Courtier on oikea kapinannostaja", sanoi hän. "Minä luin hänen sotaa vastustavan kirjansa – se on mitä kiihoittavinta, viittaillen pääasiallisesti Grantiin ja Rosensteiniin. Minä olen äsken juuri nähnyt sen hedelmiä oman veräjäni ulkopuolella, sotaa vastustavien agitaattorien meluavan lauman muodossa."

      Lordi Valleys sai estetyksi haukotuksen.

      "Niinkö? Minä luulin, että Courtierilla ei olisi mitään vaikutusvaltaa."

      "Hän on vaarallinen. Useimmat idealistit ovat sellaisia, joista ei tarvitse välittää, mutta hänen kirjansa on taitava."

      "Minä toivoisin vain, että nämä huhut loppuisivat, sillä ne saattavat vain molemmat maat naurettaviksi", mutisi lordi Valleys.

      Lady Casterley kohotti lasinsa, joka oli täynnänsä veripunaista viiniä. "Sota pelastaisi meidät", hän sanoi.

      "Sota ei ole mitään leikintekoa."

      "Siitä saisi alkunsa parempi asiaintila."

      "Niinkö luulet?"

      "Kansakuntana me saisimme jälleen johtavan aseman, ja demokratia olisi työnnetty taka-alalle viideksikymmeneksi vuodeksi."

      Lordi Valleys teki kolme pientä suolakasaa ja pysähtyi laskemaan niitä. Sitten kohauttaen hieman kulmakarvojaan, mikä näytti merkitsevän sitä, että itsekin epäili omia sanojaan, hän mutisi: "Minun teki mieleni sanoa, että me olemme kaikki nykyjään demokraatteja… Mitä nyt, Clifton?"

      "Teidän kuljettajanne tahtoisi saada tietää, milloin auton pitäisi olla valmiina."

      "Heti päivällisen jälkeen."

      Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän käänsi kiemurakoristeisen rautaisen veräjän kautta Lontooseen vievälle tielle. Päivä pimeni, ja värjyvällä taivaalla pilvet kokoontuivat ja ajelehtivat sinne tänne ilman minkäänlaista päämäärää. Mitään suuntaa ei ollut näköjään määrätty niille. Ne olivat kokoontuneet taivaan kannelle kuten jättiläisharakat, jotka lentelevät ristiin rastiin. Ilmassa oli sateen tuoksua. Auto ei nostanut mitään pölyä, kiiti vain eteenpäin hakien lyhtyineen tietä. Putney Bridgellä ajoneuvojono pysäytti sen kulun. Lordi Valleys katsahti oikealle ja vasemmalle. Ankkurissa levien jokialusten lyhdyt, joen äyräällä olevat lamput ja sen kummallekin puolelle tiheään rakennettujen talojen tuhannet valot kuvastuivat veden pinnasta. Tuon suuren, ikuisesti merta kohden soljuvan olennon kiemurteleva, kalpea runko ei synnyttänyt hänen mielessään mitään vertauskuvia. Vuosia sitten hän oli ollut sen kanssa tekemisissä, kauppaministeriössä, ja tiesi tarkalleen, miten likainen se oli ja miten se kävi hirveän kapeaksi juuri siinä paikassa, missä hän olisi toivonut sen olevan leveä. Kuitenkin, kun hän sytytti sikarin, hänet valtasi omituinen tunne – sellainen kuin hän olisi ollut lähellä rakastamaansa naista.

      "Suokoon Jumala", hän ajatteli, "että noista huhuista ei tulisi mitään!" Auto kiiti pitkin vilkasliikenteistä katua Lontoon hienoa keskustaa kohden. Iltalehtien ilmoitustaulut ja katuvierissä olevien paperikauppiaiden myymälät eivät tarjonneet kuitenkaan mitään rauhoittavaa kuvaa.

      "Salahankkeet lisääntyvät.

      Uusia paljastuksia.

      Vakava asema uhattuna."

      Ja jokaisen ilmoitustaulun edessä voitiin nähdä ohikulkijain virrassa pieni pyörre – mikä syntyi henkilöistä, jotka poikkesivat kurkistamaan uutisia ja sitten jättivät sen homman jatkaakseen taas matkaansa. Valleysin kreivi tuli ihmetelleeksi, mitä he mahtoivat ajatella! Mitä mahtoi liikkua noiden näytetauluja kohden kääntyneiden, kalpeiden lihapyöröjen takana!

      Ajattelivatko he ollenkaan mitään, nuo kadulla liikkuvat miehet ja naiset? Miten he suhtautuivat tähän uhkaavaan vedenpaisumukseen? Siinä oli naamaa naaman vieressä, typeränä ja tunteettomana, ilmaisematta mitään toimekasta halua, ainakaan ei mitään innostusta, tuskin edes mitään pelkoa. Piru vieköön! Liioin he eivät voineet vaikuttaa tämän asian kulkuun enempää kuin mehiläisetkään saattoivat estää sitä, että joku ohikulkeva pojanviikari hävitti niiden pesän! Oli epäilemättä vallan totta, että kansa ei ollut koskaan voinut sanottavasti vaikuttaa sodan syntymiseen. Ja hänen mieleensä muistuivat erään viikkolehden sanat, lehden, jota hän tasapuolisena miehenä pakotti itsensä aina lukemaan. "Tietämättä

Скачать книгу