LITMIR.BIZ

Скачать книгу

ajan kuluttua tapasin ystäväni kapteenin, jonka oli täytynyt viipyä siellä kolme kuukautta lastia odotellessaan. Kuultuaan aikeistani hän kehotti minua kirjoittamaan leskelle, jolle olin jättänyt pääomani talteen, että hän jonkun lontoolaisen kauppiaan välityksellä lähettäisi täältä kaupaksi käyviä tavaroita kapteenin nimellä Lissaboniin. Hän lupasi sitten ensi matkallaan tuoda tavarat tänne.

      – Mutta, hän lisäsi, – koska kaikki ihmistoimi on epävarmaa ja horjuvaa, niin neuvoisin teitä käyttämään tähän yritykseen ainoastaan puolet omaisuuttanne, siis sata puntaa. Jos hanke onnistuu, saatte toisen puolen tänne samalla lailla; ellei niin on teillä ainakin puolet vielä jäljellä.

      Noudatin hänen neuvoaan, ja kaikki yritykseni onnistuivat paremmin kuin olin osannut luullakaan. Tavaroita Lissabonista odotellessani olin hankkinut itselleni jonkin verran maata ja pannut sokeri- ja tupakkaistutukseni alulle. Ja kun kapteeniystäväni jälleen palasi Brasiliaan, hän toi tullessaan minulle koko joukon tavaroita, parhaasta päästä verkkoja ja muita kankaita, joilla tässä maassa oli erinomainen menekki. Ne minä kaikki sain myydyksi niin edullisesti, että voittoni oli lähes nelinkertainen. Pyytämättäni – minä kun olin vielä nuori ja kokematon – kapteeni toi minulle kaikenlaisia aseita ja työkaluja, joita istutuksillani tarvittiin. Sitä paitsi hän oli tullessaan tuonut minulle palvelijan, jonka oli pestannut kuudeksi vuodeksi. Lisäksi ostin vielä yhden neekeriorjan ja palkkasin toisen palvelijan.

      Kaikesta tästä tämä erinomainen ystävä ei tahtonut ottaa mitään korvausta. Tyrkyttämällä sain hänet ottamaan hiukan tupakkaa, oman maani tuotteita muka.

      Myötäinen onni minua silloin näytti alkavan suosia. Maat kasvoivat, viljat versoivat, työ tuotti hedelmiä, varallisuus lisääntyi. Tulin olleeksi jo neljä vuotta Brasiliassa, olin oppinut maan kieltä, saanut tuttavia ja ystäviä sekä naapurieni että San Salvadorin kauppiaitten joukossa. Mutta kuka ei onneansa osaa oikein käyttää, se turmiollensa tietä tasoittaa. Ja niin kävi minunkin. Jos olisin pysynyt silloisessa asemassani, olisi minulla ollut mahdollisuus päästä juuri siihen keskisäädyn rauhalliseen, huolettomaan tilaan, josta isäni niin kauniisti oli puhunut. Mutta toisenlainen osa odotti minua, ja siihen oli syynä onneton haluni päästä kiertämään maita mantereita, vastoin sekä luonnon että kohtalon ilmeisiä viittauksia.

      Olin kerran kauppiaitten seurassa kertonut kahdestikin käyneeni Afrikan länsirannikolla kuvaillen samalla, kuinka edullista siellä on käydä kauppaa: mitättömät esineet niin kuin napit, veitset, sakset, kirveet, lasihelmet ja sen semmoiset ovat siellä kovin haluttua tavaraa; niitä vastaan ei saa ainoastaan kultahiekkaa, jyviä ja norsunluuta, vaan neekereitäkin, joita käytetään työntekijöinä Brasiliassa. Kauppiaat höristelivät korviaan minun kertomuksilleni ja mieltyivät varsinkin viimeksi mainitsemaani seikkaan. Neekerikauppa oli siihen aikaan vielä vähäistä, koska siihen joka kerta tarvittiin assiento, ts. Espanjan ja Portugalin kuninkaitten lupa. Siitä syystä neekerit olivatkin sangen kalliita.

      Seuraavana päivänä tuli kolme kauppiasta luokseni, otti minulta vaitiololupauksen ja teki sitten seuraavan salaisen ehdotuksen. Heillä oli kullakin suuria viljelysmaita, mutta työväestä oli tuntuva puute. Sen vuoksi he aikoivat varustaa laivan, joka lähtisi Guineaan hakemaan sieltä lastillisen neekereitä. Heillä ei ollut aikomusta julkisesti myydä näitä täällä, se kun ei ollut sallittuakaan; he aikoivat vain yhden ainoan kerran hakea neekereitä ja jakaa nämä sitten keskenään, työväeksi viljelysmailleen. Kysymys oli vain siitä, lähtisinkö minä hankkeen johtajana tälle matkalle. Minun ei tarvitsisi osallistua mihinkään kustannuksiin. Palattuani saisin oman osani neekereistä.

      Olisiko minun ollut pakko ryhtyä moiseen uhkarohkeaan ja epävarmaan yritykseen, minun, jolla oli niin edullinen asema täällä ja joka kolmen, neljän vuoden perästä epäilemättä olisin ollut kolmen-, neljäntuhannen punnan omistaja? Mutta kohtaloni näkyi määränneen minut oman onneni tuhoojaksi. Kuuntelin enemmän mielikuvitustani kuin järkeäni ja suostuin kuin suostuinkin esitykseen sillä ehdolla, että nuo kauppiaat sillä välin pitäisivät huolta viljelyksistäni. Samalla tein jälkisäädöksen, jossa määräsin kuolemani varalta puolet omaisuudestani ystävälleni kapteenille ja toisen puolen lähetettäväksi hänen toimestaan Englantiin.

      Ja niin astuin laivaan kovan onnen hetkenä, 1. päivänä syyskuuta 1659, täsmälleen kahdeksan vuotta siitä kun olin ensi kertaa lähtenyt merille vanhempieni tietämättä.

      Laivamme, joka oli sadankahdenkymmenen tonnin vetoinen, oli varustettu kuudella tykillä. Laivaväkeä oli neljätoista miestä, heihin luettuina kapteeni, jungmanni ja minä. Lastina oli laivantäysi neekereille mieluista vaihtotavaraa kuten helmiä, lasiesineitä, peilejä, veitsiä, kirveitä ynnä muuta sellaista.

      Purjehdittuamme kaksitoista päivää pohjoiseen ja saavuttuamme 7. asteen 20. minuutin kohdalle pohjoista leveyttä nousi äkkiä hirmuinen rajumyrsky, joka sekoitti kokonaan suuntamme. Se alkoi kaakosta, kääntyi äkkiä luoteeseen ja pyörähti siitä koilliseen kieputellen meitä niin hirvittävällä voimalla, ettemme kahteentoista päivään voineet muuta kuin alistua tuulen heiteltäväksi. Tuho ja turmio oli alati silmiemme edessä. Kenelläkään ei ollut vähintäkään pelastumisen toivoa. Kaiken tämän lisäksi meiltä vielä kuoli mies kuumeeseen, ja toisen merimiehen ja jungmannin huuhtaisi ankara hyökyaalto kannelta mereen.

      Kahdentoista päivän kuluttua hirmumyrsky hiukan laimeni. Kapteenin mittausten mukaan oli laivan asema silloin noin 11 astetta pohjoista leveyttä, mutta samalla hän huomasi meidän ajautuneen hyvin kauaksi länteen, pohjoiseen Amazonasvirran suistosta ja lähelle Orinocon, niin sanotun Suuren virran suuta.

      Kapteeni tuli neuvottelemaan kanssani siitä, mitä nyt tekisimme. Koska laiva oli saanut vuodon, hän ehdotti, että palattaisiin suoraa päätä Brasiliaan. Minä olin eri mieltä. Otettiin esille merikartta. Osoitin ettei sielläpäin ollut mitään hätäsatamaa, minne voitaisiin mennä. Meidän täytyi minun mielestäni päästä niin pian kuin mahdollista Pienten Antillien piiriin ja pyrkiä nimenomaan Barbados-saaren turviin. Jos välttäisimme joutumasta Meksikonlahden virtaan pääsisimme sinne noin viidentoista päivän kuluttua. Afrikan länsirannikolle lähtemistä ei voitu ajatellakaan. Ja niin otettiin nyt laivan suunnaksi WNW jotta pääsisimme aluksi johonkin Englannin omistamaan saareen.

      Mutta toisin oli säädetty.

      Saavuttuamme 12° 11':lle pohjoista leveyttä nousi uusi myrsky, joka jälleen kiidätti meidät kauhealla vauhdilla kauaksi länttä kohden, kaikkien tunnettujen kauppaväylien ulkopuolelle. Nyt oli se vaara tarjona, että jos henkiin jäisimmekin, niin pikemmin täällä joutuisi villien raakalaisten syötäväksi kuin keksisi minkään mahdollisuuden päästä takaisin omaan maahan.

      Tuulen yhä vimmatusti puhaltaessa kuului kerran aamulla äkkiä mastosta huuto: "Maata näkyvissä"! Tuskin olimme kaikki ennättäneet kannelle, kun laivamme jo törmäsi hiekkasärkälle ja pysähtyi siihen. Ja nyt alkoivat raivoisat hyökyaallot lyödä kannen yli sellaisella voimalla, että meidän täytyi paeta kajuuttoihin, jotteivät ne olisi pyyhkäisseet meitä mereen.

      Sen, joka ei itse ole tällaista kokenut, ei ole helppoa käsittää meidän hätäämme ja tuskaamme. Emme tienneet missä päin olimme, olimmeko ajautuneet saaren vai mannermaan rantaan, olivatko seudut asuttuja vai asumattomia. Tuuli tuntui tosin hiukan laimenevan, mutta pelkäsimme sittenkin, että laiva minä hetkenä hyvänsä hajoaisi kappaleiksi. Äkkiä, kuin ihmeen kautta, tuuli kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Me katselimme toisiamme odottaen joka silmänräpäys kuolemaa ja valmistautuen lähtemään toiseen maailmaan, sillä tässä maailmassa ei meillä enää ollut mitään tekemistä.

      Ainoana lohdutuksena oli se, ettei laiva vielä ollut särkynyt ja että kapteeni sanoi tuulen tyyntyvän. Myrsky hiljenikin hiukan, mutta laiva oli yhä karilla eikä ollut vähintäkään toivoa saada sitä irti. Miten vain saada henkensä pelastetuksi – siinä kysymys. Toinen laivan vene oli myrskyssä paiskautunut säpäleiksi, toinen oli tosin jäljellä, mutta aivan mahdottomalta näytti saada se vesille.

      Aika oli täpärällä. Muutamat näkivät jo laivan ruvenneen halkeilemaan. Perämiehen onnistui viimein muun laivaväen avulla saada vene

Скачать книгу