LITMIR.BIZ

Скачать книгу

nahan, mihin työhön kului melkein koko päivä, ja levitimme sen sitten kajuutan kannelle, jossa se kuivui parissa päivässä.

      Kolmas luku

      Yhä kauemmas etelään. – Ystävällisiä neekereitä rannalla. – Leopardi. – Portugalilainen laiva. – Tilanomistajana Brasiliassa. – Uusille matkoille. – Haaksirikko. – Ensimmäinen yö puussa.

      Matkaa jatkettiin taas etelään päin kymmenen tai kaksitoista päivää. Ruokatavarat vähenivät vähenemistään, niin että meidän täytyi olla laihanpuoleisella muonalla. Maihin ei poikettu kuin vettä hakemaan. Aikomukseni oli päästä vihdoin Gambian tai Senegalin virran suuhun, toisin sanoen Kap Verden tienoille, missä toivoin kohtaavani eurooppalaisia laivoja. Tiesin näet, että kaikki laivat, jotka Euroopasta kulkivat Guinean rannikolle. Brasiliaan tai Itä-Intiaan, poikkesivat Kap Verden niemeen taikka samannimisiin saariin. Ellei minun onnistuisi kohdata tällaista laivaa, niin joutuisin neekerien käsiin, siis surman suuhun.

      Vähitellen alkoivat seudut, joiden ohi purjehdittiin, näyttää asutuilta: parissa kolmessa paikassa huomasimme rannalla ihmisiä, mustia ja alastomia. Eräässä kohden he juoksivat rantaa pitkin meidän perässämme. Xuryn kiellosta huolimatta ohjasin purteni lähemmäksi rantaa päästäkseni pakinoille heidän kanssaan. Aseita ei ollut kenelläkään heistä, yhdellä ainoalla vain pitkä sauva kädessä. Xury sanoi sen olevan keihäs, jota he osaavat heittää hyvinkin kauas sangen tarkasti. Pysyttelin senvuoksi tarpeeksi pitkän matkan päässä ja koetin viittauksilla tehdä heille selväksi, että tahtoisin jotain syötävää. He taas puolestaan viittasivat minua pysähtymään. Laskettuani purjeet alas juoksi pari kolme heistä kauemmas maalle, eikä kulunut puoltakaan tuntia, niin he jo toivat tullessaan kuivattua lihaa ja jyviä. Mutta miten saada ne purteen? En uskaltanut nousta maihin, ja kovin hekin näkyivät pelkäävän meitä. Keksivätpä viimein keinon: laskivat tuomisensa rannalle ja menivät itse hyvin pitkän matkan päähän, kunnes me olimme nostaneet tavarat veneeseen. Sitten he jälleen tulivat lähemmäksi.

      Viittauksin me sitten osoitimme heille syvää kiitollisuuttamme, sillä eihän meillä ollut mitään vastalahjaksikaan antaa. Ennen pitkää me kumminkin saimme tilaisuuden tehdä heille erittäin hyvän palveluksen. Ollessamme vielä lähellä rantaa tuli äkkiä vuorilta päin kaksi petoa vimmattua vauhtia merta kohti, toinen ajaen toista. Vihoissaanko lienevät olleet vai leikkiä lyöneet, en tiedä, mutta outoa se oli, sillä pedot liikkuvat harvoin keskipäivällä. Ihmiset rannalla säikähtivät pahanpäiväisesti, varsinkin naiset, mutta heistä välittämättä pedot hyökkäsivät suoraa päätä mereen, ja sielläkös alkoi tuima temmellys, ilmeisestikin iloinen kisa. Nähdessäni toisen lähenevän purttani latasin pyssyni kiireimmän kaupalla, ja niin pian kuin peto oli tullut pyssynkantaman päähän ammuin sitä silmien väliin. Se upposi samassa, mutta kohosi taas heti pinnalle, ja vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, koetti uida maihin, kunnes vihdoin vajosi veteen vähän matkan päässä rannasta.

      En osaa sanoin selittää sitä kauhua ja hämmästystä, minkä pyssyn pamaus sai aikaan noissa ihmisparoissa. Muutamat kaatuivat maahan puolikuolleina säikähdyksestä. Nähtyään pedon uponneen ja huomatessaan minun viittailevan heitä lähemmäksi, he rohkaisivat kuitenkin mielensä ja riensivät petoa hakemaan. Helppo se oli löytääkin siitä kohdasta, missä veri punasi vedenpintaan. Minä heitin heille köyden, ja sen avulla he vetivät raadon ylös. Se oli hyvin kaunis, suuri leopardi. Neekerit nostivat kätensä ylös ihmeissään pedon kummallisesta kaadannasta. Mikä toinen peto oli, en tiedä, sillä laukauksen kuultuaan se ui heti maihin ja pakeni vuorille, mistä oli tullutkin.

      Minä viittasin nyt neekereille kehottaen heitä pitämään saaliin omanansa, ja ylen kiitollisina he heti rupesivat sitä nylkemään. Ei heillä ollut puukkoja eikä muita veitsiä, mutta teroitetuilla puuaseilla he saivat sen ihmeellisen lyhyessä ajassa nyljetyksi. He tarjosivat sitten osan lihoja minulle, mutta kieltäydyin viitaten heitä pitämään kaiken hyvänään ja pyysin saada vain vuodan. Sen he antoivatkin, toivatpa vielä ruokavaroja entisten lisäksi. Näytin heille sitten tyhjän vesileilin ja käänsin sen alassuin. Siitä he ymmärsivät, että meillä ei ollut vettä. Ei aikaakaan, niin jo kaksi naista kantoi rannalle suuren astian – nähtävästi se oli päivänpaisteessa poltettua savea – täynnä vettä. Siitä Xury nouti purteen kolme täyttä leilillistä.

      Sanottuamme jäähyväiset näille ystävällisille neekereille lähdimme taas hyvin varustettuina purjehtimaan edelleen. Yksitoista päivää kuljettiin yhtämittaa etelää kohti, kunnes vihdoin edessämme näkyi niemi, joka ulottui neljä, viisi peninkulmaa länttä kohti. Koska meri oli rauhallinen, lähdin suuressa kaaressa kiertämään tuota nientä. Kuljettuamme sitten parin peninkulman päässä olevan niemen ohitse, näin oikealla puolen taaskin maata. Nyt arvasin olevani Kap Verden niemen ja Kap Verden saarten välisessä salmessa. Kovin kaukana ne vielä kumminkin olivat nuo saaret, enkä tiennyt minne päin olisi oikein lähdettävä, sillä jos nousisi kova tuuli, en pääsisi mantereelle enkä saarillekaan.

      Jätettyäni näissä mietteissä peräsimen Xuryn käsiin menin kajuuttaan. Mutta tuskin olin ennättänyt sinne, kun jo kuulin Xuryn huutavan: – Master! master! Laiva ja purtta (purje)!

      Poika parka oli aivan suunniltaan, sillä hän luuli, että nyt entisen maurilaisen isäntämme laiva oli kintereillämme. En käsittänyt poloinen, että me olimme jo aikaa sitten ehtineet hänen alueidensa ulkopuolelle. Riensin kannelle ja nähtyäni laivan tunsin sen portugalilaiseksi alukseksi, jolla oli matka nähtävästi Guineaan. Mutta pian huomasin erehtyneeni: sen suunta olikin toinen. Päätin silloin koettaa päästä sitä niin lähelle kuin mahdollista.

      Vedin ylös kaikki purjeemme, mutta näytti siltä kuin laiva menisi ohitse, ennen kuin sain annetuksi sille mitään merkkiä meistä. Olin jo joutumaisillani epätoivoon, kun vihdoin huomasin heidän vähentävän purjeitaan. Arvatenkin he olivat kaukoputkellaan nähneet veneemme ja luulleet meitä jonkin eurooppalaisen laivan haaksirikkoisiksi. Nostin entisen isäntäni lipun hätämerkiksi mastoon ja laukaisin pyssyn. Perästäpäin sain tietää, että laivalla oli merkki kyllä nähty, pyssyn savu samoin, mutta laukausta ei kuultu, siksi kaukana olimme vielä heistä. Laiva pysähtyi, ja parin kolmen tunnin kuluttua purteni laski sen laitaan.

      Saatuaan tietää minun olevan englantilainen ja kuultuaan lyhykäisen kertomuksen kohtalostani laivan kapteeni otti meidät tavaroinemme ystävällisesti laivaansa.

      Olin riemuissani pelastuksestamme – arvaahan sen. Tarjosin kaiken, mitä minulla oli, kapteenille, mutta tämä ylevämielinen mies otti tavarani vain talteen ja lupasi antaa ne minulle takaisin saavuttuamme Brasiliaan.

      – Minä saatan, hän lausui, – milloin hyvänsä joutua samanlaiseen tilaan kuin tekin ja silloin en muuta toivoisi kuin että minutkin pelastettaisiin, niin kuin minä pelastin teidät nyt. Niin, niin seignore inglese (= herra englantilainen). Mielelläni vien teidät perille, ja nämä tavarat tarvitsette kyllä tullaksenne vieraassa maassa toimeen ja päästäksenne kotiinne jälleen.

      Ja niin hän antoi minulle kirjallisen luettelon kaikista tavaroistani, jotka sen mukaan olin saava takaisin perille tultuamme. Siitä ei ollut unohtunut kolme vesileiliänikään. Purteni hän otti laivaansa ja pakotti minut vastaanottamaan siitä kahdeksankymmenen piasterin velkakirjan. Jos Brasiliassa joku siitä enemmän tarjoaisi, hän lupasi maksaa enemmän. Xuryn hän olisi ostanut omakseen ja tarjosi hänestä kuusikymmentä piasteria, mutta kun minä en olisi luopunut uskollisesta apulaisestani, hän teki ehdotuksen: hän sitoutui päästämään Xuryn kymmenen vuoden kuluttua vapaaksi, jos tämä kääntyisi kristinuskoon. Xury poika suostui mielellään tähän ja niin hän jäi kapteenin palvelukseen.

      Onnellisesti purjehdittiin sitten edelleen ja kahdenkolmatta päivän kuluttua laskettiin Todos los Santosiin, eli Pyhäin miesten lahteen.

      Kapteenin hyvyyttä en osaa kyllin kiitellä. Matkastani hän ei ottanut äyriäkään, vieläpä maksoi minulle kaksikymmentä dukaattia leopardinnahasta ja neljäkymmentä leijonannahasta. Muut tavarani hän niinikään osti rahalla, niin että minulla Brasiliaan tullessani oli kaksisataakaksikymmentä piasteria.

      Ennen

Скачать книгу