Kaksintaistelu - Anton Pavlovich Chekhov

Скачать книгу

on hänen elämässään ratkaiseva, kaikki voittava merkitys. Hän on itse kertonut jo kolmentoista vuoden ikäisenä olleensa rakastunut; yliopiston toisella kurssilla ollessaan hän eli naisen kanssa, jonka vaikutus häneen oli terveellinen ja jota hänen on kiittäminen musikaalisesta sivistyksestään. Toisella kurssilla ollessaan hän osti porttolasta vapaaksi yleisen naisen, korotti hänet omalle tasolleen ja otti hänet rakastajattarekseen, mutta elettyään hänen kanssaan puoli vuotta naikkonen karkasi emäntänsä luo takaisin, tuottaen miesparalle melkoista sydämensurua. Vieläpä hän kärsi siitä niin, että hänen täytyi erota yliopistosta ja viettää kaksi vuotta toimetonna kotona. Se oli kuitenkin hänelle hyväksi. Siellä hän joutui väleihin erään leskivaimon kanssa, joka kehoitti häntä luopumaan lainopillisesta tiedekunnasta ja siirtymään kielitieteelliseen, kuten hän tekikin. Päätettyään kurssin hän kiihkeästi rakastui nykyiseen … miksi häntä sanoisi? … naituun naiseensa, jonka kanssa hänen oli pakko paeta tänne Kaukaasiaan ihanteiden hakuun… Huomenna, ellei jo tänään, hän kylmenee tällekin naiselle ja pakenee takaisin Pietariin, tietenkin taas ajaen takaa ihanteita.

      – Mistä sinä sen tiedät? – tiuskaisi Samoilenko, katsahtaen vihaisesti eläintieteilijään. – Söisit nyt vain.

      Tuotiin keitettyjä mugtl-kaloja puolalaisen kastikkeen kera. Samoilenko pani kummankin ruokavieraansa lautaselle kokonaisen kalan ja kaatoi päälle kastiketta. Äänettömyyttä kesti parisen minuuttia.

      – Naisella on tähdellinen osa jokaisen ihmisen elämässä, – sanoi diakoni. – Sille ei voi mitään.

      – Kyllä niin, mutta missä määrin? Jokaisella meistä on nainen – äiti, sisar, vaimo tahi ystävätär, mutta Lajevskilla on nainen kaikki kaikessa eikä kumminkaan muuta kuin rakastajatar. Nainen eli yhteisolo hänen kanssaan on hänen elämänsä onni ja päämäärä; hän on iloinen, surullinen, ikävissään, pettynyt naisen tähden; jos hän on kyllästynyt elämään, on syynä nainen; jos uusi elämä näytti sarastavan tai hän keksi ihanteita, oli siinäkin aina mukana nainen… Häntä miellyttävät ainoastaan sellaiset teokset tai kuvat, joissa on nainen… Hänestä meidän aikakautemme on paha ja huonompi kuin neli- ja kuusikymmenluvun vuodet ainoastaan sentähden, että me emme kykene antautumaan, itsemme unhottaen, rakkauden lumoihin ja intohimoihin. Näillä hekumoitsijoilla lienee aivoissa jokin erikoinen solukasvain, joka puristaa aivoja ja hallitsee koko henkistä toimintaa. Tarkatkaapa Lajevskia, kun hän istuu jossakin seurassa. Huomatkaa: ottaessanne hänen läsnäollessaan puheeksi jonkin yleisen kysymyksen, esimerkiksi solun tahi vaiston, hän istuu syrjässä, on vaiti eikä kuuntele; hän on väsyneen, onnettoman näköinen, mikään ei herätä hänen mielenkiintoaan, kaikki on typerää ja mitätöntä, mutta annas olla, että tulee puhe koiraista ja naaraista, siitä esimerkiksi, että hämähäkeillä naaras hedelmöitymisen jälkeen syö koiraksen, niin oitis hänen silmänsä leimahtavat uteliaisuudesta, kasvot kirkastuvat, ja mies aivan kuin elpyy. Kaikki hänen ajatuksensa, miten jaloja, yleviä tai joutavia ne lienevätkin, keskittyvät aina samaan pisteeseen. Jos kävelet hänen kanssaan kadulla ja kohtaat esimerkiksi aasin… – "Sanokaa, olkaa niin hyvä, – kysyy hän, – mikä on seuraus, jos aasintamman astuttaa kamelilla?" Entä unet sitten! Onko hän kertonut teille unistaan? Ne vasta ovat mainioita! Milloin hän näkee unta, että hänet naitettiin kuussa, milloin taas sattuu, että hänet kutsutaan poliisikamariin ja käsketään ottamaan kitara elämänkumppanikseen…

      Diakoni päästi raikuvan naurun; Samoilenko rypisti kulmiaan ja pinnisti vihaisesti naamaansa pysyäkseen totisena, mutta ei jaksanut pidättäytyä ja remahti kohti kurkkua nauramaan.

      – Valehtelet alusta loppuun! – sanoi hän pyyhkien kyyneliään. – Totisesti sinä valehtelet!

      IV

      Diakoni oli varsin herkkä nauramaan ja nauroi vaikka kuinka mitättömälle asialle, niin että sai pistoksen ja oli nikahtua. Näytti kuin hän olisi rakastanut ihmisseuraa vain sen vuoksi, että ihmisillä on naurettavia puolia ja että heille sopii antaa lystikkäitä nimiä. Samoilenkon hän risti juoksijahämähäkiksi ja hänen sotamiesapurinsa rääkysorsaksi, ja kerran, kun von Coren Lajevskista ja Nadeshda Feodorovnasta puhuessaan sanoi heitä koira-apinoiksi, oli hän ihastuksesta ihan haltioissaan… Hän kiinnitti ahnaasti katseensa toisen kasvoihin, kuunteli silmää rävähyttämättä, ja ilmeistä oli, kuinka nauru täytti hänen silmänsä ja kasvot jännittyivät hänen odottaessaan, milloin saisi remahtaa valloilleen ja nauraa läkähtyäkseen.

      – Hän on irstainen ja läpeensä turmeltunut olento, – jatkoi eläintieteilijä, ja diakoni, toivoen kuulevansa naurettavia sanoja, kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. – Tapaa harvoin sellaista raukkamaisuutta: ruumiiltaan hän on hontelo, kivuloinen ja vanha, ja älyltään hän ei missään suhteessa ole paksua kauppiaanmuijaa kummempi, joka ei muuta tee kuin syö, juo, makaa höyhenpatjalla ja armastelee renkiään.

      Diakoni purskahti jälleen nauramaan.

      – Älkää naurako, diakoni, – sanoi von Coren, – se on perältäkin typerää. Minä en olisi kiinnittänyt huomiota hänen mitättömyyteensä, – lisäsi hän, ensin odotettuaan diakonin naurun lakkaamista, – olisin sivuuttanut hänet kokonaan, ellei hän olisi niin vahingollinen ja vaarallinen. Hänen vahingollisuutensa ilmenee etupäässä siinä, että hänellä on naismaailmassa menestystä ja hän siis uhkaa lahjoittaa maailmalle jälkeläisiä, tusinan verran Lajevskeja, yhtä kivuloisia ja turmeltuneita kuin hän itsekin. Toiseksi hän on mitä suurimmassa määrässä tartuntaa levittävä. Vististä ja oluesta olen teille jo puhunut. Vuoden parin perästä se pääsee vallalle koko Kaukaasian rannikolla. Tiedättehän, kuinka kansan suuri enemmistö, olletikin sen keskikerros, luottaa sivistykseen, yliopisto-arvoihin ja kirjalliseen kieleen. Tehköön hän minkä konnuuden tahansa, kaikki uskovat, että se on hyvää, että sen täytyy niin ollakin, koska hän on sivistynyt, vapaamielinen ja yliopistossa opiskellut. Lisäksi hän on kovaosainen, liika ihminen, heikkohermoinen, ajan uhri, mikä tietysti merkitsee, että hänelle on kaikki luvallista. Hän on miellyttävä, herttainen mies, suhtautuu niin suopeasti ihmisten heikkouksiin; hän on puhelias, myötätuntoinen, sopuisa, ylpeydestä vapaa, hänen kanssaan voi ryypätä, puhella rivouksia, hieman juoruillakin… Yhteinen kansa, joka uskonnon ja siveyden asioissa aina on taipuvainen ihmisjumaloimiseen, suosii enimmin niitä pikkujumalia, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin sillä itsellään. Päättäkää siis itse, kuinka laaja ala hänellä on levitellä tartuntaansa! Lisäksi hän on jommoinenkin näyttelijä ja sukkela teeskentelijä ja osaa mainiosti kutkutella ihmisten heikkoja puolia. Ottakaapa hänen konstinsa ja temppunsa, esimerkiksi kuinka hän puhuu sivistyksestä. Hän ei ole saanut oikean sivistyksen hajuakaan, mutta kuulkaapa, kuinka hän julistaa: – "Sivistys on meidät kokonaan tärvellyt! Kuinka kadehdinkaan villikansoja, noita luonnonlapsia, jotka eivät sivistyksestä tiedä mitään!" On näet ymmärrettävä, että hän ennenmuinoin on koko sydämestään harrastanut sivistystä, palvellut sitä, omaksunut sen perinpohjin, mutta se on muka uuvuttanut hänet, tuottanut hänelle pettymystä ja tuskaa; hän nähkääs on Faust, toinen Tolstoi… Schopenhaueria ja Spenceriä hän kohtelee yliolkaisesti kuin koulupoikia ja taputtaa heitä isällisesti olalle: mitä nyt muka Spencer? Tietysti hän ei ole lukenutkaan Spenceriä, mutta kuinka somaa sentään, kun hän kevyeen, huolimattoman ivalliseen tapaansa puhuu naikkosestaan: – "Hän on lukenut Spenceriä!" Ja ihmiset kuuntelevat häntä, eikä kukaan huoli ymmärtää, että semmoinen puoskari kuin hän ei ole oikeutettu suutelemaan Spencerin kengänpohjia, saati tuohon tapaan puhumaan Spenceristä. Penkomaan sivistyksen juuria, repostelemaan auktoriteetteja, kukistamaan alttareja, heittämään niihin lokaa ja narrimaisesti vilkuilemaan, vain puolustaakseen ja peittääkseen omaa kehnouttaan ja siveellistä vajavaisuuttaan – semmoiseen kykenee vain äärimmäisen itserakas, halpamainen ja katala elukka.

      – Minä en käsitä, Kolja, mitä sinä hänestä oikein tahdot, – virkkoi Samoilenko ja silmäili eläintieteilijää, ei enää vihaisesti, vaan syyllisyyttä tuntien. – Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muut. Tietysti hänellä on heikkoutensa, mutta hän on kumminkin nykyajan aatteiden tasalla, hoitaa virkaansa, tuottaa hyötyä isänmaalle…

Скачать книгу