Kaksintaistelu - Anton Pavlovich Chekhov

Скачать книгу

– virkkoi eläintieteilijä kylmästi. – Missä olette ollut?

      – Rantalaiturilla merihärkiä onkimassa.

      – Tietysti, missäs… Teidän, diakoni, näyttää olevan mahdoton koskaan ryhtyä vakavampaan työhön.

      – Kuinka niin? Eihän työ ole karhu, jotta metsään pakenisi, – vastasi diakoni hymyillen ja työnsi kätensä syvälle valkoisen pappisviittansa taskuihin.

      – Selkään sietäisitte saada! – huokasi eläintieteilijä.

      Kului vielä noin neljännestunti, mutta syömään ei kutsuttu, kuului vain, kuinka sotamies juosta paukutteli porstuasta keittiöön ja taas takaisin, koluten saappaillaan, ja Samoilenko huusi:

      – Älä sinne tuppaa! Pane pöydälle! Pese ensin! Nälissään diakoni ja von Coren alkoivat kengänkoroillaan jyskyttää lattiaa, siten ilmaisten kärsimättömyyttään, kuten toisen rivin yleisö teatterissa. Viimein avattiin ovi, ja sotamiespalvelija ilmoitti peräti väsyneenä: "Saisi tulla ruualle." Ruokasalissa he kohtasivat Samoilenkon, keittiön kuumuudesta naama punaisena; hän katsoi heihin tuimasti ja nostaen kauhun ilme kasvoillaan kannen liemimaljasta pani heille kummallekin lautasellisen keittoa, ja vasta sitten, kun hän oli varmistunut siitä, että he söivät hyvällä halulla ja että ruoka heille maistui, päästi hän helpotuksen huokauksen ja istui syvään nojatuoliinsa. Hänen ilmeensä lieveni ja hän kaatoi itselleen hitaasti ryypyn viinaa ja lausui:

      – Nuoren polven terveydeksi!

      Lajevskin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen Samoilenko oli koko ajan aamusta puolipäivään asti, vaikka olikin erittäin hyvällä tuulella, tuntenut sielunsa syvyydessä jonkinlaista painostusta. Hänen oli sääli Lajevskia ja halutti auttaa häntä. Otettuaan liemiruuan alle ryypyn hän huokasi ja sanoi:

      – Tapasin tänään Vanja Lajevskin. Raskasta on miehen elämä. Aineellinen puoli ei ole kehuttava, mutta pahempaa on, että hän henkisesti on aivan masentunut. Sääli sitä poikaa!

      – Minun vain ei ole häntä sääli! – sanoi von Coren. – Jos tuo miellyttävä mies olisi hukkumaisillaan, niin minä vielä kepillä sysäisin: huku, veikkonen, huku…

      – Ei ole totta. Sitä et sinä tekisi.

      – Mistä sen päätät? – kysyi eläintieteilijä olkapäitään kohauttaen. – Kykenen minä tekemään hyväntyön siinä missä toinenkin.

      – Ihmisen hukuttaminen, sekö olisi hyvätyö? – virkkoi diakoni naurahtaen.

      – Ainakin silloin, kun on puhe Lajevskista.

      – Liemestä puuttuu jotakin, – lausui Samoilenko, kääntääkseen puheen toiselle tolalle.

      – Lajevski on ehdottomasti vahingollinen ja yhteiskunnalle yhtä vaarallinen kuin koleeramikroobi, – jatkoi von Coren. – Kelpo työn tekee, ken hänet hukuttaa.

      – Ei ole sinulle kunniaksi, että puhut lähimmäisestäsi tuolla tavalla.

      Sanoppa, miksi sinä häntä vihaat?

      – Älä puhu, tohtori, joutavia. Tietysti olisi järjetöntä vihata ja halveksia mikroobia, mutta pitää kaiken uhalla lähimmäisenään ketä hyvänsä ilman erotusta on samaa kuin olla kokonaan harkitsematta, kieltäytyä oikeudenmukaisesti suhtautumasta ihmisiin, sanalla sanoen – pestä kätensä. Minä pidän Lajevskia heittiönä, sitä en salaa, ja kohtelen häntä kuten heittiötä, täysin tunnollisesti: sinä pidät häntä lähimmäisenäsi, no – suutele siis häntä; pidät lähimmäisenä, mikä tietää, että kohtelet häntä samalla tavalla kuin minua ja diakonia, se on – et niin etkä näin. Sinä olet yhtä piittaamaton kaikkia kohtaan.

      – Että voikin sanoa ihmistä heittiöksi! – murahti Samoilenko ja rypisti inhoa ilmaisten kulmiaan. – Se on siinä määrin epähienoa, etten osaa sanoakaan!

      – Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa mukaan, – pitkitti von Coren. – Päättäkää te, diakoni… Puhun, diakoni, nyt teille. Herra Lajevskin toiminta on levitetty julkisesti eteenne kuin pitkä kiinalainen asiakirja, ja te voitte lukea sen alusta loppuun. Mitä hän on tehnyt niiden kahden vuoden aikana, jotka hän on oleskellut täällä? Ensiksi hän on opettanut kaupungin asukkaat pelaamaan vistiä. Kaksi vuotta takaperin se peli oli täällä tuntematon; nyt sitä pelaavat aamusta myöhään yöhön kaikki, yksin naiset ja keskenkasvuiset nuorukaisetkin. Toiseksi hän on opettanut seudun asukkaat juomaan olutta, mikä myöskin oli tuntematonta täällä; häntä saavat asukkaat kiittää siitä, että heillä on tietoja eri viinalajeista, ja nyt he osaavat silmät ummessa erottaa Koshelevin viinan Smirnovin n: o 21:stä. Kolmanneksi, ennen täällä pidettiin yhteyttä toisten miesten vaimojen kanssa salaa, samoista syistä kuin varkaatkin harjoittavat ammattiaan salassa eikä julkisesti; huorintekoa pidettiin jonakin semmoisena, mitä hävettiin tuoda julkisesti näytteille; mutta Lajevski esiintyi tässäkin suhteessa uranuurtajana: hän viettää yhdyselämää toisen miehen vaimon kanssa julkisesti. Neljänneksi…

      Von Coren söi sukkelasti loppuun keiton ja ojensi lautasen palvelijalle.

      – Minä pääsin Lajevskista selville jo tuttavuutemme ensi kuukautena, – jatkoi hän, kääntyen diakonin puoleen. – Me saavuimme tänne yksiin aikoihin. Hänen kaltaisensa ihmiset pitävät hyvin paljon ystävyydestä, läheisestä tuttavuudesta, lujasta yhteisyydentunteesta ja sen semmoisesta, sillä he tarvitsevat aina tovereita kortti-iltoihinsa ja juominkeihinsa; lisäksi he ovat hyvin lavertelevia, ja heillä pitää siis olla kuulijoita. Me tulimme keskenämme ystäviksi, toisin sanoen, hän juoksi luonani joka päivä, esti minua työskentelemästä ja lateli minulle jalkavaimoaan koskevia salaisuuksia. Jo alusta pitäen hämmästyin hänen tavatonta valheellisuuttaan, joka minua suorastaan tympäisi. Ystävänä minä häntä nuhtelin siitä, että hän joi paljon, eli yli varojensa ja teki velkaa, että hän kulutti aikaansa toimettomuudessa, ei viitsinyt lueskella, oli epäsivistynyt ja vähätietoinen – ja vastaukseksi kaikkiin moitteisiini hän katkerasti hymyili, huokasi ja lausui: "Minä olen kovaosainen, liika ihminen", tahi: "Mitäpähän voi vaatia meiltä, maaorjuuden jätteiltä?" tahi "Me huononemme suvustamme…" Taikka hän alkoi ladella pitkää sekasotkua Oneginista, Petshorinista, Byronin Cainista, Dasarovista, joista sanoi: "He ovat meidän isiämme lihan ja hengen puolesta." Ymmärrettävä siis muka niin, ettei ole hänen vikansa, jos virkakirjeet ovat viikkomääriä aukaisematta, jos hän itse juo ja juottaa muita, vaan syynä siihen ovat Onegin, Petshorin ja Turgenjev, joka on ensimmäisenä kuvannut nuo kovaosaiset ja liiat ihmiset. Syy hänen tavattomaan irstaisuuteensa ja turmelukseensa ei nähkääs ole hänessä itsessään, vaan jossakin ulkopuolella häntä, avaruudessa. Ja paitsi sitä – sukkela temppu! – irstainen, valheellinen ja viheliäinen ei ole yksistään hän, vaan me… "me kahdeksankymmen-luvun ihmiset", "me, maaorjuuden veltot, hermostuneet sikiöt", "me sivistyksen silpomat"… Sanalla sanoen, meidän tulee ymmärtää, että sellainen suuri mies kuin Lajevski on lankeemuksessaankin suuri, että hänen irstaisuutensa, sivistymättömyytensä ja epäsiisteytensä ovat katsottavat välttämättömyyden pyhittämäksi luonnonhistorialliseksi ilmiöksi, että syy siihen on haettava yliluonnollisissa maailman voimissa ja että Lajevskin eteen on ripustettava pyhimyslamppu, koska hän on ajan ja sen tuulahdusten, perinnöllisyyden ynnä muun sellaisen kohtalokas uhri. Kaikki virkamiehet ja naiset, jotka kuuntelivat hänen puheluaan, päästivät senkin seitsemän oh ja ah, mutta minä en hyvään aikaan voinut käsittää, olinko tekemisissä kyynikon vai ovelan veijarin kanssa. Sellaiset ihmiset kuin hän, näöltään älykkäät, jonkun verran kasvatusta saaneet ja omasta jalosukuisuudestaan suurta ääntä pitäväiset, osaavat teeskennellä olevansa syvällisiä luonteita.

      – Pidä jo suusi! – kivahti Samoilenko. – Minä en salli, että läsnäollessani puhutaan pahaa mitä jalomielisimmästä miehestä.

      – Älä keskeytä, Aleksander Daviditsh, – lausui von Coren kylmästi. – Minä lopetan kohta. Lajevski on joltisenkin yksinkertainen elimistö.

Скачать книгу