LITMIR.BIZ

Скачать книгу

miekanmittelyistä. Useinpa väittelivätkin Richelieu ja Ludvig XIII sakkipelinsä ääressä iltasin palvelijainsa kunnosta ja kelvollisuudesta. Kumpikin kehui omiensa ryhtiä ja rohkeutta; ja vaikka he kyllä julkisesti lausuivat hyljeksivänsä kaksintaisteluita ja riitoja, he salaisesti yllyttivät miehiänsä käsikähmään ja tunsivat todellista katkeruutta tai hillitsemätöntä riemua heidän tappioistaan tai voitoistaan. Ainakin puhuvat sitä erään miehen muistelmat, joka oli osallisena muutamissa noissa tappioissa ja monissa voitoissa.

      Tréville oli osannut tuohon herransa arkaan kohtaan ja siitäpä johtui se pitkä ja kestävä suosio kuninkaan semmoisen puolelta, joka muutoin ei suinkaan ole jättänyt mainetta aivan suuresta uskollisuudesta ystäviänsä kohtaan. Hän antoi muskettisotureinsa tannerrella kardinaali Armand Duplessis'in silmäin edessä, ja katseli kaikkea tuota ivahymyllä, joka saattoi Hänen ylhäisyytensä harmaat viikset vihasta pörhistymään. Tréville käsitti mainiosti tuon aikakauden taistelun, jolloin, kun ei eletty vihollisten, elettiin kansalaisten kustannuksella; hänen soturinsa muodostivat kokonaisen paholaisjoukon, jota ei voinut kurissa pitää kukaan muu kuin hän itse.

      Avorintaisina, viinimärkinä, naarmunaamaisina parveili noita kuninkaan tai oikeammin herra de Tréville'n muskettisotureita kapakoissa, julkisissa kävely- ja pelipaikoissa reuhaten ja viiksiään väännellen, miekkojaan helistellen, halukkaasti tyrkkien kardinaalin miehiä kylkeen kun missä heitä kohtasivat; useinpa paljastellen aseitaan keskellä katua ja tehden senkin seitsemiä temppujaan; toisinaan menettäen henkensäkin, vaan varmoina siitä, että heitä itkettiin ja kostettiin; usein vuorostaan surmaten ja varmoina siitä, ettei heiden tarvinnut homehtua vankihuoneessa: olihan herra de Tréville heitä takaisin vaatimassa. Herra de Tréville'ä ylistivätkin kaikissa sävellajeissa nuo miehet, jotka häntä jumaloivat ja jotka, semmoisia vekaroita kuin olivatkin, vapisivat hänen edessään kuin koulupojat opettajansa edessä, totellen hänen pienintäkin sanaansa ja valmiina antamaan itsensä tappaa, puhdistaaksensa vähäisintäkin moitetta.

      Herra de Tréville oli käyttänyt tätä voimakasta vipua, alussa kuningasta ja hänen ystäväänsä, – sittemmin itseänsä varten. Muutoin, ei missään muistelmassa niiltä ajoilta, joilta kumminkin niin paljo muistelmia on jälellä, havaita tätä arvokasta herraa syytetyn, ei edes vihamiestenkään puolelta, ja niitä hänellä kyllä oli sekä kynä- että miekkamiesten joukossa; ei missään tule näkyviin, sanomme, että tätä arvokasta herraa olisi syytetty ottaneen maksua seidiensä aputoimista. Vaikka varustettuna harvinaisella vehkeilijälahjalla, joka asetti hänet etevimpien vehkeilijöiden rinnalle, oli hän pysynyt kunniallisena miehenä. Siihen lisäksi oli hän, huolimatta kovista, halvaavista miekanpistoista ja vaivaloisista, uuvuttavista sotaharjoituksista, aikakautensa hienoimpia naisten-ihailijoita ja sukkelapuheisimpia keikareita; puhuttiin Tréville'n menestyksistä, niinkuin parikymmentä vuotta takaperin oli puhuttu Bassompierre'n, ja sepä ei merkinnyt aivan vähää. Muskettisoturien kapteeni oli siis ihailtu, peljätty ja rakastettu, joka on ihmisellisen onnen puolipäiväkorkeus.

      Ludvig XIII himmensi laajalla säteilyllänsä kaikki pienet tähdet hovissansa; mutta hänen isänsä, aurinko pluribus impar (pulskempi muita) antoi jokaisen suosikkinsa hohtaa omassa valossaan, ja jokaiselle hovimiehellensä oman arvonsa. Paitsi kuninkaan aamutervehdystä ja samoin kardinaalin, laskettiin Pariisissa siihen aikaan runsaasen kahteen sataan jokseenkin vierastenkäypiä aamutervehdyksiä. Noiden kahden sadan joukossa oli Tréville'n luona käynti mitä vilkkaimpia.

      Hänen hotellinsa piha, Vieux-Colombier-kadun varrella, oli kuni mikä leiri jo kello kuudelta aamua kesällä ja kello kahdeksalta talvella. Viisi-, kuusikymmentä muskettisoturia, jotka näkyivät vuoroilevan, pysyttääksensä aina lukumääränsä arvokkaana, kävelivät lakkaamatta täysissä varustuksissa ja valmiina kaikkeen. Pitkin niitä jykeviä portaita, joiden paikalle meidän aikamme oli rakentava kokonaisen kartanon, juoksivat ylös ja alas Pariisin kilvoittelijat, pyrkimässä suosioon, maalais-aateliset, päästäksensä johonkin toimeen, kaikenkarvaiset hetalaiset lakeijat, kuljettamassa herra de Tréville'lle sanomia herroiltansa. Esihuoneessa istuivat pitkissä kaarevissa penkkirivissä valitut, se on, kutsumuksen saaneet. Porinata kuului siellä aamusta iltaan, sill'aikaa kuin herra de Tréville esihuoneen viereisessä huoneessa otti vastaan vierailijoita, kuunteli valituksia, antoi käskyjä ja, niinkuin kuningas Louvre'n ulkoparvella, tarvitsi vaan asettua ikkunaan, luodakseen tarkastavan katsauksensa yli aseellisten joukkojensa.

      Päivänä, jolloin d'Artagnan saapui sinne, oli kokoontuneiden joukko suuremmoinen, noin vastatulleen maalaisen silmissä varsinkin: totta kyllä, että tuo maalainen oli gaskonjalainen ja että varsinkin sillä aikakaudella d'Artagnan'in maamiehet olivat tunnetut siitä, etteivät olleet aivan herkkiä hämmästymään. No niin, kun kerta oli päästy vankan portin lävitse, joka oli varustettu pitkillä neliöpäisillä nauloilla, oltiin keskellä aseellisten joukkoa, jotka risteilivät pihalla, puhellen, kinaten ja leikitellen keskenänsä. Voidaksensa raivata itselleen tien kaiken tuon läikkyvän aallokon lävitse, täytyi olla joko upseeri, suuriarvoinen herra tai kaunis nainen.

      Tämmöisen joukon ja ahdingon lävitse kulki nyt meidän nuori mies tykyttävin sydämmin, sovitellen pitkää miekkaansa laihoja sääriänsä vasten ja pidellen toisella kädellään hattunsa lieriä, huulilla tuo hymy, jolla maalainen kokee peitellä nolostumistansa. Päästyänsä jonkun parven sivuitse, hengitti hän aina vapaammin; mutta hän tunsi, että häntä käännyttiin katselemaan, ja ensi kertaa elämässään havaitsi d'Artagnan, jolla tähän asti oli ollut varsin hyvät ajatukset itsestään, olevansa naurettava.

      Saavuttuansa portaille kävi asia yhä pahemmaksi; ensimäisillä astimilla seisoi neljä muskettisoturia, jotka huvittivat itseään seuraavalla tavalla, samalla kuin kymmenen tai kaksitoista odotteli vuoroansa päästä leikkiin osalliseksi.

      Yksi heistä seisoi ylimäisellä astimella paljas miekka kädessä, estellen tai ainakin koetellen estää kolmea muuta pääsemästä ylös.

      Nuo kolme taistelivat häntä vastaan kiihkein miekoin. D'Artagnan luuli alussa noita miekkoja tuppupäiksi harjoitus-floreteiksi, vaan havaitsi pian muutamista verinaarmuista, että nuo aseet olivat päinvastoin varsinvasten teräviksi hiotut, ja jokainen naarmu herätti sekä katsojissa että osanottajissa vimmattua naurua.

      Tuo joka tällä kertaa puollusti portaita, näkyi pitävän vastustajiansa hyvässä kurissa. Heidän ympärillensä muodostui piiri: sääntönä oli, että naarmun saanut jätti leikin, menettäen sisällepääsy-vuoronsa sen hyväksi, joka naarmun oli antanut. Viidessä minuutissa oli kolme haavoitettu, yksi kalvoseen, toinen leukaan, kolmas korvaan, ja puollustaja ei ollut saanut yhtään naarmua; se taitavuus hankki säännön mukaan kolme vuoroa hänen hyväkseen.

      Vaikka meidän nuori matkalainen ei luullut hevillä hämmästyvänsä, hämmästytti häntä kumminkin tuommoinen ajanviete; hänen seudussaan, jossa muutoin luonto niin pian kuohahti, oli hän nähnyt jommoisiakin kaksintaistelun harjoituksia, vaan noiden neljän huvittelijan gaskonjalaistemput näyttivät hänestä rohkeammilta kaikista mitä hän oli tähän asti nähnyt tai kuullut itse Gaskonjassakaan. Hän luuli joutuneensa tuohon kuulusain jättiläisten maahan, jonne Gulliver sittemmin matkusti ja jossa hän oli niin monen kauhun alaisena; eikä vielä ollut matka lopussa: vielä oli porstua ja esihuone kuljettavana.

      Porstuassa ei enää taisteltu, siellä kerrottiin naisjuttuja ja esihuoneessa hovijuttuja. Porstuassa d'Artagnan punastui, esihuoneessa vapisi. Hänen vilkas ja harhaileva mielikuvituksensa, joka Gaskonjassa teki hänet vaaralliseksi nuorille kamarineitsyille ja toisinaan nuorille emännillekin, ei ollut edes noina hurmauksen hetkinäkään voinut uneksia puoltakaan noista rakkauden ihmeistä eikä neljättä osaakaan noista lemmenvehkeistä, joita porstuassa kertoiltiin ja joiden hupaisuus vielä yhä kasvoi sen kautta, että niissä esiintyi mitä tunnetuimpia nimiä ja tapaukset kerrottiin mitä peittelemättömimmässä muodossa. Mutta jos hänen siveellisyystunnettansa loukattiin porstuassa, hänen kunnioitustansa kardinaalia kohtaan vallan raastettiin esihuoneessa. Siellä kuuli d'Artagnan hämmästyksekseen aivan julkisesti soimattavan niitä valtiotuumia, jotka koko Eurooppaa vapisuttivat, ja kardinaalin yksityiselämää, jonka tutkistelemisesta moni ylhäinen ja mahtava herra oli saanut kärsiä; tuo suuri mies, jota d'Artagnan'in isä

Скачать книгу