LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kun milloin kuninkaan nimi yht'äkkiä kajahti keskellä noita kardinaalisia ivapuheita, olipa niinkuin tulppa olisi tuossa tuokiossa tukkinut kaikki pilkkasuut; vilkaistiin epäillen ympärillensä ja näyttiin pelkäävän sen väliseinän luotettavuutta, joka heitä eroitti de la Tréville'n huoneesta; mutta kohta ohjasi joku salaviittaus puheen hänen ylhäisyytensä, ja silloin ivanlasku kiihtyi yhä vilkkaampaan vauhtiin, eikä säälitty vetää valkeuteen hänen vähäisimpiäkään tekojansa.

      – Kas siinäpä joukkokuntaa, joka pian on joutuva Bastiljiin ja hirsipuuhun, arveli d'Artagnan kauhistuneena, ja minä epäilemättä heidän kanssansa, sillä samassa kuin kerta olen heitä kuunnellut, luetaan minutkin rikokselliseksi. Mitähän sanoisi isäni, joka niin kovasti käski minun osoittamaan kunnioitusta kardinaalia kohtaan, jos hän tietäisi minun olevan tuollaisten pakanain seassa.

      Eikä d'Artagnan, niinkuin sanomattakin sopii arvata, uskaltanut laisinkaan antautua keskusteluun; hän pirhisti silmänsä, pörhisti korvansa ja jännitti kaikki aistinsa, ettei vaan mitään menisi hukkaan, ja vaikka hän luottikin isällisiin neuvoihin, hän tunsi salaista halua enemmän ylistämään kuin soimaamaan noita kuulumattomia seikkoja, joita täällä tapahtui.

      Mutta kun hän oli vallan muukalainen herra de Tréville'n ympäristössä ja kun hänet ensi kertaa nähtiin tässä paikassa, tultiin häneltä kysymään mitä hän asioitsi. Tämmöisen kysymyksen johdosta d'Artagnan sangen nöyrästi sanoi nimensä, huomautti erityisesti kotipaikastansa ja pyysi kamaripalvelijaa, joka hänelle tuon mainitun kysymyksen oli tehnyt, anomaan herra Tréville'ltä hänelle puheille-pääsyä muutamiksi silmänräpäyksiksi, jonka pyynnön tämä suojelijan näköiseksi hereten lupasi sopivalla ajalla ja paikalla täyttää.

      Toinnuttuansa ensi kummastuksestaan rupesi d'Artagnan joutotöikseen tarkastelemaan vähän kasvonmuotoja ja pukuja.

      Kaikista vilkkaimman seurueen keskuksena oli eräs pitkäkasvuinen, ylpeänäköinen muskettisoturi, jonka eriskummainen vaatetus veti puoleensa yleisen huomion. Hänellä ei tällä kertaa ollut yllä mitään univormutakkia, joka muutoin tänä vähemmin vapauden kuin vallattomuuden aikana ei ollutkaan ehdottomasti välttämätöntä, vaan taivaansininen, hieman vaalennut ja kulunut ihonuttu, ja tämän päällä komea kultakirjainen olkavyö, joka välkkyi kuin vedenkalvo auringon paisteessa. Karmosiinivärinen samettikauhtana riippui evelästi hänen olkapäiltänsä, jättäen näkyviin vaan etupuolen tuota pulskaa olkavyötä, josta riippui suunnattoman pitkä miekka.

      Tämä muskettisoturi oli vast'ikään tullut vahdista, valitti vilustuneensa ja oli silloin tällöin yskivinänsä. Sentähden oli hän muka ottanut päällensä tuon kauhtanan, niinkuin hän ympäri seisoville sanoi, ja hänen noin puhellessaan pää pystyssä ja viiksiänsä ylenkatseellisesti väännellessä ihmeteltiin innokkaasti hänen kirjailtua olkavyötänsä, ja d'Artagnan enemmän kuin kaikki muut.

      – Minkäs sille voi, lausui soturi, muoti on semmoinen; se on turhamaista, tiedän kyllä, vaan semmoinen on muoti. Muutoin, täytyyhän johonkin käyttää laillista perintöänsä.

      – Eläpäs vaan, Porthos! huudahti eräs ympäriseisovista, oleppas uskottelematta meille tuon olkavyön olevan isän perintöä: sen on sinulle antanut tuo huntupää nainen, jonka kanssa sinut tapasin toissa sunnuntaina Saint-Honoré'n portilla.

      – Ei kunniani kautta, minä olen sen itse ostanut ja omilla rahoillani, vastasi Porthos-nimellä puhuteltu.

      – Niin, samalla tapaa kuin minä, virkkoi toinen muskettisoturi, tämän uuden kukkaron niillä rahoilla, jotka hempukkani pani vanhaan.

      – Totta tosiaan, sanoi Porthos, ja sitä todistaa se, että olen maksanut tästä kaksitoista pistole'a.

      Ihmettely yhä kasvoi, vaikka epäluulo pysyi.

      – Eikös niin, Aramis? kysyi Porthos, kääntyen toiseen muskettisoturiin.

      Tuo toinen soturi oli täydellinen vastakohta sille joka kysyi, puhutellen häntä Aramis-nimellä; nuori, tuskin kahden-tai kolmenkolmatta ikäinen, muoto lauhkea ja vieno, silmät mustat ja lempeät, posket punaiset ja samettisileät kuin persikka syksyllä; viikset hienona viivana ylähuulessa; kädet näyttivät pelkäävän laskeutua, ettei suonet paisuisi ja silloin tällöin nypisti hän korvalehtiänsä, pysyttääksensä niiden heleänpunaista väriä. Hänen oli tapa puhua vähän ja harvaan, tervehtiä usein ja nauraa äänettä näyttämällä hampaitaan, jotka olivat kauniit ja joita hän; niinkuin muutakin olemustaan, näkyi hoitavan mitä suurimmalla huolella. Hän vastasi myöntävällä päännyykäyksellä ystävänsä kysymykseen.

      Tuo myöntymys näytti poistaneen kaikki epäilykset olkavyön suhteen; sitä kumminkin yhä ihmeteltiin, vaan siitä ei enää puhuttu, ja yhden tuommoisen ajatussyrjähdyksen kautta kääntyi puhe yht'äkkiä toiseen suuntaan.

      – Mitäs ajattelette Chalais'in tallimestarin kertomuksesta? kysyi toinen muskettisoturi, puhuttelematta suorastaan ketään, vaan kääntyen koko seurueesen.

      – Mitä hän sitte kertoo? kysyi Porthos mahtipontisesti.

      – Hän kertoo kohdanneensa Brysselissä Rochefort'in, kardinaalin kätyrin, kapusiinimunkiksi pukeutuneena; tuo kirottu Rochefort oli valepukunsa varjossa petkuttanut herra de Laigues'in, mokomankin pöllöpään.

      – Aika pöllöpään, sanoi Porthos; mutta onko asiassa perää?

      – Tämän kertoi mulle Aramis, vastasi muskettisoturi.

      – Todella?

      – Oh! tiedäthän sen kyllä, Porthos, sanoi Aramis, kerroinhan sen sulle itsellesi eilen; mitäs tuosta enää puhutaan.

      – Mitäkö enää, sekö sinun mielesi on! virkkoi Porthos. Vai ei puhuttaisi! saakeli! pianpa sinä asian heittäisit. Mitenkäs se olikaan! kardinaali toimittaa vakoojan väijymään erästä aatelismiestä, varastuttaa eräällä roistolla, heittiöllä, lurjuksella hänen kirjeensä, ja sitte tuon vakoojan avulla ja noiden kirjeiden turvin iskee kaulan poikki Chalais'ilta sillä varjolla, että hän muka on tahtonut surmata kuninkaan ja naittaa monsieur'in kuningattaren kanssa! Ei kukaan tiennyt sanaakaan koko arvoituksesta, kunnes sinä sen eilen kerroit kaikkien suureksi tyydytykseksi, ja kun me vielä olemme uutisesta aivan ällistyksissämme, tulet sinä meille sanomaan tänäpäivänä: mitäs tuosta enää puhutaan!

      – No puhutaan sitte, koska niin haluatte, vastasi Aramis tyyneesti.

      – Tuo Rochefort mokoma, huudahti Porthos, jos minä olisin Chalais-raukan tallimestari, kylläpä hänellä olisi kovat käsissä minun kanssani.

      – Ja sinulla taitaisi olla kovemmat käsissä Punaisen herttuan kanssa, virkkoi Aramis.

      – Ah! Punainen herttua! bravo, bravo, Punainen herttua! vastasi Porthos, lyöden kämmeniänsä yhteen ja nyykyttäen päätänsä. Punainen herttua on mainio. Kyllä minä sanan levitän, veikkoseni, ole siitä huoletta. Se on sukkela tuo Aramis! mikä vahinko, ettet ole saanut seurata kutsumustasi, veikkoseni! mikä oivallinen apotti sinusta olisi tullut!

      – Oh! se on vaan myöstetty tuonnemmaksi, vastasi Aramis, vielä sekin aika tulee; tiedäthän hyvin, Porthos, että minä jatkan jumaluustieteellisiä opinnoitani sitä varten.

      – Kyllä hän sen tekee, minkä sanoo, jatkoi Porthos, se hänestä tulee kuin tuleekin, kohta tai vast'edes.

      – Kohta, virkkoi Aramis.

      – Hän odottaa vaan yhtä seikkaa, tehdäksensä jyrkän päätöksen ja ottaaksensa päällensä papinkauhtanan, joka riippuu hänen univormunsa takana, lisäsi eräs muskettisoturi.

      – Ja mitähän seikkaa hän odottaa? kysyi toinen.

      – Hän odottaa sitä, että kuningatar lahjoittaisi perillisen Ranskan kruunulle.

      – Elkäämme laskeko siitä leikkiä, hyvät herrat, sanoi Porthos; Jumalan kiitos on kuningatar vielä siinä ijässä, että voi sen lahjoittaa.

      – Sanotaan Buckingham'in olevan Ranskassa, lausui

Скачать книгу