LITMIR.BIZ

Скачать книгу

tunsi ystäväksensä mitä hän oli luullut viholliseksensa.

      – En, sanoi d'Artagnan, en, täytyy minun tunnustaa; sattuma saattoi minut teidän tiellenne; minä näin naisen naputtavan erään ystäväni ikkunaan…

      – Erään ystävänne? keskeytti rouva Bonacieux.

      – Epäilemättä; Aramis on parhaimpia ystäviäni.

      – Aramis, kuka se on?

      – Mitä mä kuulenkaan! Sanotteko minulle, ett'ette tunne Aramista?

      – Ensi kertaa kuulen hänen nimeänsä mainittavan.

      – Ensi kertaako siis kävitte siinä talossa?

      – Niin todella.

      – Ettekä tienneet siellä asuvan nuoren miehen?

      – En.

      – Muskettisoturin?

      – En laisinkaan.

      – Ette siis käyneet häntä tapaamassa?

      – En missään nimessä. Muutoin, näittehän kyllä, että puhuin erään naisen kanssa.

      – Tosin kyllä; mutta tuo nainen oli Aramiksen ystäviä.

      – Siitä en tiedä mitään.

      – Koskapa hän asuu hänen luonansa.

      – Se ei minua liikuta.

      – Mutta kukas hän on?

      – Oh, se ei ole minun salaisuuteni.

      – Rakas rouva Bonacieux, te olette viehättävä; mutta samalla niin tuiki salaperäinen…

      – Pilaakos se minua?

      – Ei suinkaan, te olette päinvastoin lumoava.

      – Hyvä, antakaa minulle käsivartenne.

      – Sangen mielelläni. Ja nyt?

      – Saattakaa minua.

      – Minne?

      – Sinne, minne minä menen.

      – Mutta minnekkä te menette?

      – Sen näette, kun saatatte minut portille.

      – Tuleeko minun odottaa?

      – Se on tarpeetonta.

      – Te palaatte siis yksin?

      – Ehkä, tai ehk'en.

      – Mutta se, joka teitä sitten saattaa, onko se mies vai nainen?

      – Sitä en vielä tiedä.

      – Minäpä tiedän.

      – Kuinka niin?

      – Minä odotan, kunnes näen teidän tulevan.

      – Siinä tapauksessa hyvästi!

      – Kuinka niin?

      – Minä en tarvitse teitä.

      – Mutta pyysittehän…

      – Aatelismiehen apua, enkä vakoojan väijymistä.

      – Se on kova sana.

      – Miksikä nimitetään semmoisia, jotka seuraavat toista vastoin hänen tahtoansa?

      – Ajattelemattomiksi.

      – Nimitys on liian mieto.

      – No niin, rouva hyvä, kyllä näen, että täytyy tehdä kaikki mitä te tahdotte.

      – Minkä vuoksi luovuitte ansiosta tehdä jo alusta alkain sillä tavoin?

      – Eikös katuminen ole mikään ansio?

      – Kaduttekos te toden perästä?

      – Sitä en tiedä itsekkään. Mutta sen vaan tiedän, että lupaan tehdä kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun saattaa teitä perille asti.

      – Jätättekös minut sitten?

      – Jätän.

      – Vakoomatta minun tuloani?

      – Niin.

      – Kunniasananne kautta?

      – Aatelisen kunniani kautta.

      – Tässä käsivarteni ja menkäämme.

      D'Artagnan tarjosi käsivartensa rouva Bonacieux'ille, joka kietoi siihen omansa, puoliksi leikillä, puoliksi peloissaan, ja näin saapuivat molemmat yhdessä La Harpe'n kadun korkeimmalle kohdalle. Sinne päästyä nuori nainen näytti eperoivan, niinkuin hän oli tehnyt jo Vaugirard'in kadulla. Eräistä merkeistä näytti hän tuntevan muutaman portin ja lähestyen porttia, lausui hän:

      – Nyt, herrani, tänne on minulla asia mennä; tuhannet kiitokset kunnioitettavasta seurastanne, joka minut pelasti niistä vaaroista, joiden alaisena yksin olisin ollut. Mutta teidän sanannepitämisen hetki on tullut: minä olen perillä.

      – Eikä teillä ole mitään peljättävää palatessanne?

      – Ei muuta kuin rosvoja.

      – Eikös se ole mitään?

      – Mitä ne voisivat minulta ottaa? minulla ei ole penniäkään taskussani.

      – Ette muista tuota kaunista, kirjailtua, vaakunoittua nenäliinaa.

      – Mitä nenäliinaa?

      – Jonka löysin teidän jalkojenne juuresta ja jonka pistin takaisin taskuunne.

      – Vaietkaa, vaietkaa onneton! huusi nuori nainen, tahdotteko syöstä minut perikatoon?

      – Te näette siis, että teillä kyllä on vielä vaaroja, koska yksi ainoa sana saattaa teidät vapisemaan, ja koska tunnustatte, että joutuisitte perikatoon, jos tuo sana kuultaisiin. Ah, kuulkaa, rouva hyvä, huudahti d'Artagnan, tarttuen hänen käteensä ja luoden häneen tulisen silmäyksen, kuulkaa, olkaa jalomielinen, uskokaa minulle salaisuutenne; ettekö ole jo lukeneet silmistäni, että sydämmessäni palaa ystävyys ja myötätuntoisuus teitä kohtaan.

      – Olen kyllä, vastasi rouva Bonacieux; pyytäkää vaan tietää minun omia salaisuuksiani, ne minä ilmoitan, vaan toisten salaisuuksia, se on toinen asia.

      – Hyvä, sanoi d'Artagnan, kyllä minä otan niistä selvän; koska nuo salaisuudet voivat vaikuttaa teidän elämäänne, täytyy niiden joutua minun omikseni.

      – Kavahtakaa itseänne siitä, huudahti nuori nainen niin vakavasti, että d'Artagnan vavahti ehdottomasti. Oh, elkää sekoittuko mihinkään minua koskeviin asioihin, elkää koettako auttaa minua toimissani; ja tätä kaikkea pyydän minä sen tunteen nimessä, jonka minä olen teissä herättänyt, sen hyväntyön nimessä, jonka olette minua kohtaan tehneet, ja jota en koskaan elämässäni ole unhottava. Uskokaa ennemmin, mitä nyt teille sanon. Elkää huoliko enää minusta, minä en ole enää olemassa teille, olkoon niinkuin ette olisi koskaan minua nähneet.

      – Tuleeko Aramiksenkin tehdä samoin kuin minun, rouva hyvä? kysyi d'Artagnan loukattuna.

      – Te lausutte jo toisen tai kolmannen kerran tuota nimeä, herra, vaikka olen teille sanonut, ett'en minä tunne häntä.

      – Te ette tunne sitä miestä, jonka ikkunaan olette naputtaneet! Kuulkaas, hyvä rouva, te luulette minua kovin herkkäuskoiseksi.

      – Tunnustakaa, että keksitte tuon jutun ja luotte tuon tekohenkilön, saadaksenne vaan minut puhumaan.

      – Minä en keksi mitään, rouva hyvä, enkä luo mitään tekohenkilöä, vaan puhun täyttä totta.

      – Ja te sanotte erään ystävänne asuvan siinä talossa.

      – Niin sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama, jossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.

      – Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä herra, vaietkaa nyt.

      – Jos

Скачать книгу