LITMIR.BIZ

Скачать книгу

      Muistojen komeroista

      I.

      SYKSYN TULLEN

      Vielä eilen oli ollut kuiva sää. Aurinko oli heloitellut korkealla. Taivaan sini oli ollut kirkas; vain muuan pilvijoukkue oli purjehtinut sen tyyntä ulappaa ja jo pariksi tunniksi peittänyt auringon kultaisen terän.

      Silloin tuntui ilman värissä, tuulessa, jopa maassakin syys. Se painoi pimentonsa jo ihmisotsallekin.

      Ihmiset pälyivät ympärilleen. Ja katso! Kellastuneita lehtiä puissa joukoittain. Tuossa tuulenpuuska jo kiidättelee kirpoutuneita lehtiä pitkin maata ja kerää niitä kinoksiin ojanreunamille nokkospensaisiin ja pitkään, vanhaan heinään. Ruohikoilla ja puutarhoissa lakastuneita kukkasruumiita. Pelloilla, missä äsken vielä teräinen vilja aaltoili elämäntuntoisena, seisovat nyt kuhilaat, väkäisinä merkkipylväinä kesän ja syksyn rajamailla.

      Niiden ohitse ei kesä koskaan elävänä käy.

      Toisilla pelloilla jo karja sänkeä polkee, sillä elo on riihessä. Ja vielä toisilla pelloilla viheriä rukiinoras hymyten viittaa uuteen elämään, tuolla talven takana…

      Illan tullen alkaa sataa tihuttaa. Samalla tuuli yltyy. On lauantai. Ja kun illalla mennään saunaan, on pimeä ja sataa rankasti.

      Syksy on tullut.

      Seuraava päivä on sunnuntai. Aamulla on hetkinen aurinkoa, mutta sen loisto kohtaa kaikkialla kosteata, joko limaista, välkkyvää tai ränsistynyttä, joka ei enää kuivu niin kuin kesällä. Ihmismielessä herää kaamea tunto kaiken katoavaisuudesta. Kesän ihana kuva väreilee mielessä kuin autereisessa avaruudessa joskus väreilee laulava leivo. Ero on vain siinä, että leivo lumoaa tunnelman paikalleen, mutta kesää kaipaava ikävä palaa menneeseen, syöksee sieltä syysmyrskyn ajamana takaisin kuin rauhaton pakolainen. Mieliala on silloin kuin tuulenhenkäys, joka puhaltaa tällä kertaa etelästä, seuraavassa silmänräpäyksessä mylvähtääkseen pohjoisesta, aivan kuin itsekin sekavassa epätiedossa: eteen- vai taaksepäinkö? Niin mielialakin ensimmäisellä syysmyrskyllä. Se tuijottaa kesän muistoihin kuin lumottuna, mutta kun ne karkaavat, jo siirtyy tuleviin: kuvastuu mieleen lunta ja pakkasta, talven tyyntä rauhaa.

      Mutta koko sunnuntain keskipäivän sataa. Illan tullen on mieliala apea ja ruumista värisyttää, sillä lämpömittari on laskenut ja yksinkertaisista ikkunoista tunkeutuu huoneeseen kolkkoa kosteutta. Elämä tuntuu tukalalta. Ihmiset nojailevat ramautuneina ja odottelevat maanantaita. Olisi edes työpäivä, saisi aikansa kulumaan. Nyt ei viitsi edes lukea, sillä silmäluomet painavat raskaina, eikä mikään huvita.

* * * * *

      Eräänä tällaisena sunnuntai-iltana oli muutamia kylänmiehiä kokoontunut Tervasmäen sepän tupaan. He eivät olleet näinkään mieslukuisina olleet illanistujaisissa sitten kuin viimeksi eräänä kesäkuun sunnuntai-iltana jokipartaalla. Silloin kesäinen tunnelma ja lasten vedessä mellakoiva uimariemu houkutteli heistä useita jokeen. Saatiin nauraa, miten arka ruumis oli viileän veden hyväilyille. Silloin sai heistä yksi kovan reumatismin ja yksi ankaran nuhan. Toisetkin pelästyivät, niin ettei moni uskaltanut jokeen enää koko kesänä, vaikka kovin teki mieli.

      Kesä oli sittemmin mennyt kullakin omissa riennoissaan, niin ettei ollut näin kaikin satuttu kertaakaan yhteen.

      Tuntui mukavalta, kun se nyt taas oli tapahtunut. Vaikkakin ulkona tuuli ja satoi, ei se sentään näin joukossa oltaessa aiheuttanut tällä kertaa kaameata turvattomuudentunnetta. Olivathan syystyöt mainiosti joutuneet, elot korjattuina suojiin ja riihistä tuli runsaasti viljaa. Ruis oli hyvin orastanut, syyskynnöille oli vain eduksi, että satoi ja pehmitti. Se kotona ahdistanut ikäväkin haihtui miesjoukossa. Puhetta riitti yllin kyllin, sillä sen hyvyydestä ei niin suurta lukua pidetty, kun sitä vain piisasi. Ja kun tämä periaate kerran oli tiedossa, silloin vasta puhetuuli alkoi tuntea villin vapautensa nostattavaa yltyä.

      Mutta kun näin oli vauhtiin päästy, alkoi muuan joukosta ehdottaa, että pitäisi velvoittaa jokainen kertomaan omista elämänkokemuksistaan jokin tarina. Toiset sitä vastaan heti tekivät muistutuksen, että sittenhän ei tänne viitsisi tulla kutkaan muut kuin ne suupaltit, jotka ovat tottuneet suutansa soittamaan nuorisoseuran keskusteluseurassa. Eikä sitä säällinen, vanhemmanpuolen mies sellaisiin viitsi ruveta. Nuoremmat sen saisivat tehdä.

      Mutta miten siinä haasteltiinkaan, rupesivat jo taipumaan, kun saivat luvan kertoa vanhoja, poikuutensa aikuisia »satuja», tapauksia ja havaintoja oman elämänsä varrelta, y.m. Tästä yhä useampain ajatus näytti joutuvan muistelevaan tilanteeseen, jolloin kasvoille levisi joko sisäinen, muistojen kajastuksen kirkastama hymynhohde, tai vakainen, juhlallinen tunnelma.

      Kun vihdoin selitettiin, ettei silti kenenkään ole pakko tähän kertomiseen antautua, mutta kuunnella saa kernaasti vapaasti ken haluaa, rupesi asia innostuttamaan kaikkia.

      Päätettiin, että edellisellä kerralla aina määrätään, kenen on seuraavalla kerralla, viikon kuluttua kokoonnuttaessa, kertomuksensa esitettävä.

      Kauppias Tamminen tarjoutui kertomaan seuraavalla kerralla muutamia kohtauksia »raittiustaisteluista» viime vuosisadan 80-luvun alussa.

      – Silloin, sanoi hän, täytyi raittiustaistelijan usein turvautua käsivarsiinsa, itsepuolustuksen tarkoituksessa. Sillä miehet, jotka ryyppäämistä harrastivat, pitivät sitä tapaa vastaan tehtyjä hyökkäyksiä myöskin kunnianloukkauksina. Heistä moni käsitti, että raittiusmiehen sekaantuminen heidän asioihinsa oli tavalla taikka toisella rangaistava. Raittiusmies, joka teki »hyökkäyksiä», sai olla usein varuillaan.

      Miesparvi hajousi Tervasmäen tuvasta ja kukin lupasi olla ensi sunnuntai-iltana paikalla kuulemassa, mitä se Tamminen valehtelee.

      II.

      »KYLLÄHÄN VALTESMANNI MUN TUNTOO.»

      Kun miesjoukko oli kokoontunut, tälläkin kertaa Tervasmäen sepän tupaan, siellä kun oli melkein kaikista mukavin olla ja seppä piti siitä että heille tultiin, aloitti Tamminen kertomuksensa.

      – Niinkuin tiedätte, olin minä nuoruudessani tulinen mies. Ja kun olin saanut päähäni, että raittiusaate on maailman kaikkein suurin ja tärkein aate, seurasi siitä, että aloin sitä koko sielustani harrastaa. Minä en laskenut ohitseni yhtäkään juovuksissa olevaa ihmistä ilman, etten olisi hänelle julistanut juoppouden turmiollisuutta. Eikä siinä tullut aina sanoja valituksi. Tästä seurasi, että miehet, jotka eivät ryyppäämistä pitäneet kunnianasianaan, alkoivat karttaa minua aina kun olivat päissään. Mutta sitä vastoin kaikki n.s. »ilkeät juopot» ne alkoivat minua kunnioittaa tervehdyskäynneillään aina silloin, kun olivat itse mielestään »sopivassa laissa».

      Kerran istuin tuvassani pikkuinen poikani sylissä ja lauloin. Oli sydänkesä ja lauantai-ilta sen lisäksi. Yht'äkkiä alkaa pihasta kuulua kovaäänistä juopuneitten melua. Kauan ei tarvitse odottaakaan ennen kuin tupaan tulee kolme miestä, joista en yhtäkään tunne. Kaikki ovat parhaassa ilkeyshumalassa. Yksi laulaa rallattaa hiljoilleen jotakin renkutusta ja käy pöydänpäähän istumaan, ryömästen yläruumiinsa pöydälle, johon jo oli pantu illallista. Toinen istui hänen viereensä ja kolmas kävi tilaamaan, muka, kahvia vaimoväeltä.

      Tämän heidän menettelynsä katsoin tarkoitetun taisteluhaasteeksi. Meillähän ei koskaan keitetty kahvia juopuneille, eikä koskaan saanut tällä tavoin tuleva vieras istua pöydänpäähän, eikä varsinkaan panna pöydälle maata.

      Nousin ja lapsi käsivarrellani kävin miesten luo, jotka istuivat pöydänpäässä.

      – Siinä ei saa istua eikä maata. Menkää paikalla pois!

      – Ei näy … olevan sellaista, jota tarvittis totella.

      Silloin vein lapsen toiseen huoneeseen. Otin käteeni kyynärän pituisen teräksen kappaleen ja palasin tupaan. Menin pöydänpäässä olevain miesten luo, joilla nyt jo oli viinapullo käsissään. Se pöydällä ryömivä juuri kiljui:

      – No sitä kaffia! perr…

      Hypähdin hänen edessään, huudahdin ja kysyin:

      – Menettekö te?

      Iskin aseellani pöytään, lähelle hänen turpaansa.

      Pää nousi. Mies nousi myös ja silmissä pälyi jo pelkuri. Hän alkoi mennä ovea kohti, vieressä istunut seurasi jäljessä. Mutta se kolmas rupesi nyt lähentelemään

Скачать книгу