Скачать книгу

on puhdasta, herraseni; se kestää ilmat ja sateet.

      VIOLA.

      Oi, kauneus, jonka valkean ja punan

      Sovitti luonnon hieno taitokäsi?

      Olette, neiti, julmin elävistä,

      Jos nämä sulonne te hautaan viette,

      Mukausta jättämättä maailmalle.

      OLIVIA. Oi, herraseni, niin kovasydamminen en aio olla. Aion antaa erityisiä luetteloja kauneudestani; teetän kalukirjan, ja jokainen pienin kappale ja parseili on testamenttiini liitettävä, niinkuin: item, kaksi huulta, välttävän punaista; item, kaksi vaaleansinistä silmää ja niihin kuuluvat luomet; item, yksi kaula, yksi leuka, ja niin edespäin. Onko teidät lähetetty tänne arviomieheksi?

      VIOLA.

      Mik' olette, nyt näen: ylen ylväs;

      Mut olkaa vaikka lempo, kaunis ootte.

      Teit' isäntäni lempii; moinen lempi

      On maksettava, vaikka oisittekin

      Kauneuden helmi.

      OLIVIA.

                       Mikä lempens' ilme?

      VIOLA.

      Rukoukset, palvehet ja kyyneltulvat,

      Huokausten jyrinät ja voihkan leimut.

      OLIVIA.

      Hän tuntee mun; hänt' en voi lempiä;

      Mut, luulen, hän on kunnon mies, ja tiedän,

      Ylevä, rikas, puhdas nuorukainen,

      Maineikas, uljas, oppinut ja aulis,

      Ja luonnonlahjoiltaan ja olennoltaan

      Ihannes mies; mut hänt' en minä lemmi,

      Se hänen oisi tullut aikaa nähdä.

      VIOLA.

      Jos minä teitä lempisin kuin hän,

      Niin hiukuvana, kuolontuskaisena,

      En kieltoanne ymmärtäis; en siinä

      Näkisi mieltä.

      OLIVIA.

                     Mitä tekisitte?

      VIOLA.

      Tekisin pajumökin portillenne

      Ja taloon huuteleisin sielulleni,

      Lemmestä hyljätystä virret tehden,

      Veisaisin niitä hiljaisessa yössä;

      Nimenne kaiuttaisin kallioille

      Ja ilman juorutarta opettaisin

      "Oliviaa" huutamaan. Niin, maan ja taivaan

      Välillä ette missään rauhaa saisi,

      Ennenkuin heltyisitte.

      OLIVIA.

                             Kuka tietää,

      Mit' aikaan saatte! Mikä syntynne?

      VIOLA.

      Parempi virkaani, vaikk' on se hyvä;

      Ylimys olen.

      OLIVIA.

                   Herttuan luokse menkää:

      En häntä lemmi, viesteistään en huoli,

      Jos ette itse tulle kertomaan,

      Miten hän tämän kestää. Hyvästi!

      Ja kiitos vaivoistanne! Tässä muisto.

      VIOLA.

      Rahanne viekää! Palkasta en tullut;

      Herraani palkitkaa, mut älkää mua.

      Kiveksi lempi tehköön sydämmen,

      Jot' armastatte kerran! Ylenkatseeks

      Tulenne tulkoon, niinkuin nyt Orsinon!

      Hyvästi kaunis julmus!

      (Menee.)

      OLIVIA.

                             "Syntynne?"

      "Parempi virkaani, vaikk' on se hyvä;

      Ylimys olen." Vannon, että olet:

      Olento, muoto, kieli, äly, käytös

      Viiskertaisen suo kilpimerkin sulle. —

      Pois liika hoppu! Hiljaa vain! Kentiesi

      Palvelijassa herra piilee! – Mitä?

      Näin pianko se tartunnainen tarttuu?

      Tuntuupi, kuin tuon nuorukaisen avut

      Odottamatta, hiljaa, salavihkaa

      Lumoisi silmäni. No, hyvä, hyvä! —

      Malvolio!

      (Malvolio palajaa.)

      MALVOLIO.

                Tässä; mitä käskette?

      OLIVIA.

      Tuo pöhkö sanantuoja juokse kiinni,

      Tuo herttuan mies; tään sormuksen hän jätti

      Väkisin tänne; sano, siit' en huoli,

      Ja sano, ett'ei herraansa hän mairi,

      Ei toivoon eksytä; en mene hälle.

      Palata huomenna jos tahtoo, airut,

      Niin syyn hän kuulla saa. Malvolio, riennä!

      MALVOLIO.

      Kyllä, kyllä, neiti.

      OLIVIA.

      Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä;

      Älyltä silmä saattaa vallan viedä.

      Jumalan sallimus, ma tahtos teen:

      Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!

      (Menevät.)

      TOINEN NÄYTÖS

      Ensimmäinen kohtaus

      Merenrannikko.

      (Antonio ja Sebastian tulevat)

      ANTONIO.

      Ette tahdo siis enää viipyä? Ettekö salli, että minä teitä seuraan?

      SEBASTIAN. Suokaa anteeksi, en. Tähteni tuikkivat minuun synkkinä; kohtaloni vihat ehkä tarttuisivat teihinkin. Pyydän siis, että sallitte minun yksin kantaa onnettomuuteni. Huonosti palkitsisin rakkautenne, jos niistä osankaan laskisin teidän päällenne.

      ANTONIO.

      Suokaa minun kuitenkin tietää, mihin matkanne pitää.

      SEBASTIAN. Anteeksi, ystävä, en. Aiottu matkani on aivan päämäärää vailla. Mutta huomaanpa teissä niin viehättävää hienotunteisuutta, että väkisin ette tahdo minusta kiskoa irti, mitä itse tahdon pitää takanani; sitä enemmän siis kohteliaisuus vaatii minua ilmaisemaan itseni. Tietäkää siis, Antonio, että nimeni on Sebastian, eikä Rodorigo. Isäni oli se Sebastian Messalinalainen, josta olette kuullut puhuttavan, niinkuin tiedän. Hän jätti jälkeensä minut ja sisareni, jotka molemmat olimme samalla tunnilla syntyneet. Oi, jospa taivas olisi sallinut meidän samalla tunnilla kuoliakin! Mutta te, herra, sen ehkäisitte, sillä joku tunti ennen, kuin minut otitte meren kuohuista, hukkui sisareni, —

      ANTONIO.

      Hyvä Jumala!

      SEBASTIAN. – tyttö, joka, vaikka häntä sanottiinkin hyvin minun näköisekseni, kuitenkin monen mielestä oli kaunis; vaan jos kohta minä en voisikaan näin liialliseen ihmetykseen

Скачать книгу