LITMIR.BIZ

Скачать книгу

sellainen nainen on turmiollinen kuninkaallisessa huonekunnassa?"

      "Hän on neiti de la Vallière?" virkkoi leskikuningatar.

      "Hyvä Jumala, niin, juuri se ruma tyttönen."

      "Minä luulin hänen olevan kihloissa ritarin kanssa, joka tietääkseni ei ole herra de Guiche eikä herra de Wardes."

      "Se on mahdollista, madame."

      Nuori kuningatar otti koruompeluksen ja purki sen rauhallisuutta teeskennellen, vaikka vapisevat sormet todistivat hänen kiihtymystään.

      "Mitä puhuitkaan Venuksesta ja Marsista?" tivasi leskikuningatar. "Onko joku Mars pelissä?"

      "Nainen sitä kehuskelee."

      "Ettäkö hän kehuskelee sitä?"

      "Se on ollut taistelun syynä."

      "Ja herra de Guiche on puolustanut Marsia?"

      "Niin, tietysti, uskollisena palvelijana."

      "Uskollisena palvelijana!" huudahti nuori kuningatar, unohtaen mustasukkaisuuden puuskassa kaiken varovaisuutensa. "Miten palvelijana?"

      "Koska Marsia ei voinut puolustaa muuta kuin tuon Venuksen kustannuksella", vastasi Madame, "herra de Guiche taisteli Marsin ehdottoman viattomuuden puolesta, vakuuttaen kai Venuksen vain tyhjää kerskuneen."

      "Ja levittelikö herra de Wardes huhua, että Venus oli oikeassa?" kysyi Itävallan Anna rauhallisesti.

      – Ah, de Wardes, – ajatteli Madame, – saatte kalliisti maksaa haavat, jotka olette tuottanut miesten jaloimmalle!

      Ja hän ryhtyi syyttämään de Wardesia kaikella mahdollisella kiivaudella, maksaen täten velan haavoitetun ja omasta puolestaan, varmana siitä, että hän siten tärvelisi vihollisensa tulevaisuuden. Hän puhui niin paljon, että jos Manicamp olisi ollut siellä, olisi hän pahoitellut niin hyvin palvelleensa ystäväänsä, koska siitä seurasi tämän onnettoman vihollisen perikato.

      "Kaikessa tässä", virkkoi Itävallan Anna, "minä en näe muuta kuin yhden syyllisen – sen la Vallièren."

      Nuori kuningatar ryhtyi jälleen työhönsä, osoittaen jäätävää kylmyyttä.

      Madame kuunteli.

      "Eikö se ole sinunkin mielipiteesi?" sanoi hänelle Itävallan Anna.

      "Etkö pane hänen syykseen tätä riitaa ja kaksintaistelua?"

      Madame vastasi eleellä, joka ei ollut myöntävä enempää kuin kieltäväkään.

      "Sitten minä en ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitit puhuessasi keimailun vaaroista", jatkoi Itävallan Anna.

      "On totta", kiirehti Madame lausumaan, "että jos tuo nuori henkilö ei olisi keimaillut, ei Mars olisi hänestä välittänyt."

      Sana "Mars" toi jälleen ohimenevän punan nuoren kuningattaren poskille, mutta siitä huolimatta hän jatkoi aloittamaansa työtä.

      "Minä en tahdo, että hovissani täten ärsytetään miehet toisiaan vastaan", virkkoi Itävallan Anna hitaasti. "Ne tavat olivat ehkä hyödyllisiä aikana, jolloin jakaantuneella, kiistelevällä aatelilla ei ollut muuta yhtymäkohtaa kuin ritarillisuus. Silloin naisilla, jotka yksinään vallitsivat, oli etuoikeutena ylläpitää herrasmiesten kuntoa lukuisilla kokeilla. Mutta nykyään on Ranskassa, Jumalan kiitos, yksi ainoa valtias. Ja tämän isännän hyväksi on keskitettävä kaikki voima ja kaikki ajatukset. Minä en siedä, että pojaltani riistetään joku palvelijoistaan."

      Kääntyen nuoren kuningattaren puoleen hän vielä lisäsi:

      "Mitä tehdä tuolle la Vallièrelle?"

      "La Vallièrelle?" toisti kuningatar tekeytyen kummastuneeksi. "En tunne sitä nimeä." Ja tätä vastausta seurasi sellainen jäinen hymyily, joka sopii vain kuninkaallisille huulille.

      Madame itse oli suuri prinsessa, suuri hengenlahjoiltaan, syntyperältään ja ylpeydeltään. Mutta tämän vastauksen paino mursi hänet, ja hän tarvitsi hetkisen toipuakseen.

      "Hän on seuraneitojani", vastasi hän kumartaen.

      "Silloin", huomautti Maria Teresia äskeiseen tapaansa, "se on teidän asianne, sisareni… eikä meidän."

      "Anteeksi", puuttui puheeseen Itävallan Anna, "kyllä asia kuuluu minulle. Ja minä käsitän varsin hyvin", jatkoi hän, luoden Madameen ymmärtäväisen katseen, "minä käsitän, miksi Henriette on minulle tämän kertonut."

      "Teidän lausumanne sanat, madame", virkkoi englantilainen prinsessa, "ovat pelkkää viisautta."

      "Tullessaan lähetetyksi takaisin kotiseudulleen", ehdotti Maria Teresia säveästi, "tyttö tietenkin saisi eläkkeen."

      "Minun käsikassastani!" huudahti Madame kiivaasti.

      "Ei, ei, Henriette", keskeytti Itävallan Anna, "ei mitään hälinää, jos suvaitset. Kuningas ei pidä siitä, että naisista levitetään pahoja huhuja. Tulkoon tämä kaikki järjestetyksi perheen piirissä. Ehkä suvaitset lähettää kutsumaan tuon tytön tänne. – Sinä, tyttäreni, tehnet hyvin ja lähtenet hetkiseksi omiin suojiisi."

      Vanhan kuningattaren pyynnöt olivat käskyjä. Maria Teresia nousi palatakseen huoneeseensa ja Madame lähettääkseen paashin la Vallièreä noutamaan.

      163.

      Ensimmäinen kinastus

      La Vallière saapui leskikuningattaren luo vähääkään aavistamatta, että häntä vastaan oli kudottu vaarallinen juoni.

      Hän luuli, että oli joku palvelus kysymyksessä, eikä leskikuningatar ollut koskaan osoittautunut hänelle häijyksi sellaisessa tapauksessa. Ja kun hän sitäpaitsi ei ollut välittömästi Itävallan Annan vaikutusvallasta riippuvainen, saattoi hänellä tämän kanssa olla vain virallisia suhteita, joissa hänen oma kohteliaisuutensa ja ylhäisen prinsessan arvo tekivät hänen velvollisuudekseen osoittaa mahdollisimman suurta auliutta.

      Hän lähestyi siis leskikuningatarta huulillaan rauhallinen ja lempeä hymyilynsä, joka oli hänen paras kaunistuksensa. Kun tyttö ei astunut kyllin lähelle, antoi Itävallan Anna hänelle merkin tulla ihan tuolin eteen. Silloin Madame ilmestyi jälleen sisälle ja näköjään aivan tyynenä istahti anoppinsa viereen, ryhtyen Maria Teresian aloittamaan työhön.

      Käskyn asemesta, jonka hän oli odottanut heti saavansa, la Vallière tarkkasi näitä valmisteluja ja silmäili uteliaasti, elleipä levottomasti, molempien prinsessain kasvoja.

      Anna mietti. Madame säilytti välinpitämättömyyden teeskentelyn, joka olisi voinut säikähdyttää vähemmänkin arkoja.

      "Mademoiselle", puhkesi leskikuningatar äkkiä puhumaan, ääntämisessään murtaen espanjaksi, mikä osoitti hänen olevan tuohuksissaan, "sallikaahan, että hiukan haastelemme teistä, kun kerran olette nyt kaikkien puheenaineena."

      "Minäkö?" huudahti la Vallière kalveten.

      "Älkää tekeytykö tietämättömäksi, kaunokaiseni. Olettehan toki kuullut herra de Guichen ja herra de Wardesin kaksintaistelusta?"

      "Hyvä Jumala, madame, huhu toi sen kyllä eilen minunkin korviini!" vastasi la Vallière, liittäen kätensä ristiin.

      "Ettekö ollut sitä ennakolta aavistanut?"

      "Kuinka se olisi ollut mahdollista, madame?"

      "Siksi että, kun kaksi miestä taistelee keskenään, he eivät tee sitä aiheetta, ja teidän pitäisi tuntea syyt noiden kahden kiistaajan vihoihin."

      "Sitä asiaa en ollenkaan tunne, madame."

      "Itsepäinen kieltäminen on jokseenkin jokapäiväinen puolustustapa, ja teidän, madame, joka olette niin älykäs, pitäisi välttää arkisuutta. Jotakin muuta!"

      "Hyvä Jumala, madame, teidän majesteettinne pelästyttää minut ankaralla sävyllänne. Olisinko onnettomuudekseni joutunut epäsuosioonne?"

      Madame alkoi nauraa. La Vallière katseli häntä tyrmistyneenä.

Скачать книгу