LITMIR.BIZ

Скачать книгу

verrata Tircikseen, tämä kun saattoi varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen, Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut."

      "Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyi Madame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.

      "Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen huvittamaan."

      "Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan, te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta, eikö niin?"

      "Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin."

      "Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi, joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä kreivi."

      "Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi jatkoa.

      "Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen Kuninkaan tammeksi… vai kuinka, herra de Saint-Aignan?"

      Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.

      "Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan.

      "No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja satakaunojen reunustamana."

      "Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja kälynsä joka sanaa tarkaten.

      "On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on, että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani, juuri minut."

      "Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan.

      "Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut."

      "Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette viehättävästi."

      Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.

      "Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa."

      "Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä kertomuksessa.

      "Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä. Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa."

      Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä salajuonta.

      Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka juuri oli hänen vaarallisimpansa.

      "Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua."

      Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.

      "Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle: 'Ajatelkaahan, prinsessa…' Ymmärrätte, sire, että puhuja on vedenneito." Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi:

      "'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat mitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta, varomattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'… Pyydän anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis."

      Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti pyöritellä silmiään.

      "'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen, 'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'… Ei, tarkoitan kolmen sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta."

      Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi mielipiteensä vain liikahduksella.

      "'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien välitse'… Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa, malttakaa, emme vielä ole lopussa."

      Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.

      "Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun, istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta."

      Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.

      "Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?"

      "Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame vilkkaasti.

      "Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut."

      "Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä, ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti… niinhän niitä monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?"

      "Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.

      "Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin, kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä lausunut."

      "Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.

      "Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar… Niin, sire, hän toisti

Скачать книгу