LITMIR.BIZ

Скачать книгу

olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki, kuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette minulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?"

      "Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin ainakin luullaan."

      "Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?"

      "Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan äsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä sitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle; seurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita."

      "Miten te tuon kaiken tiedätte?"

      "Tiedänpä vain."

      "No niin?"

      "No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää puhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon. Tiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?"

      "Hyvin."

      "No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena. Käyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että hän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa valloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja Madamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä mies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana."

      "Mutta miten lähestyä häntä?"

      "Tekö kysytte sitä minulta!" vastasi Aramis.

      "Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen."

      "Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen aseman, – ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan pääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi avustajatar."

      "Hyvä", mukausi Fouquet. "Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen suhteen?"

      "Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut valloittaa jonkun naisen?"

      "Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut palvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni."

      "Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?"

      "Yksi ainoa", vastasi Fouquet. "Mutta hiljakkoin hän taipui kuten toisetkin."

      "Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?" esitti Aramis, ojentaen rahaministerille kynää.

      "Sanelkaa!" pyysi hän. "Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten osaisi saada kokoon kahta riviä."

      "Samapa se", vastasi Aramis. "Kirjoittakaa siis!"

      Hän saneli:

      'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne, että olen huomannut teidät tenhoavaksi.

      Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa.

      Kunniallisen miehen rakkaus voisi – jos teillä on ollenkaan kunnianhimoa – auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja viehkeyttänne.

      Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia.

      Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja itsenäiseksi.' Tämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista.

      "Nimi vain alle", sanoi piispa.

      "Onkohan se tarpeellista?"

      "Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, – ette ota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti."

      Fouquet kirjoitti nimensä.

      "Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?" kysyi Aramis.

      "Erään älykkään palvelijan."

      "Oletteko ihan varma hänestä?"

      "Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan tässä asiassa hullumpaa."

      "Kuinka niin?"

      "Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja Madamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon rahaa kuin hän vain saattaa haluta."

      "Kuninkaalla siis on rahoja?" kysyi Aramis.

      "Dame, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!"

      "Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität"

      "Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut hänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii toimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan."

      "Vielä hän siitä puhuukin!"

      "Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra d'Herblay?"

      "En häntä."

      "Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen."

      "Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta."

      "Näettehän pelkäävänne häntä?"

      "Sitä en kiellä."

      "Mutta silloin minä olen hukassa."

      "Kuinka niin?"

      "Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella, ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla."

      "Ette suinkaan."

      "Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?"

      "Kenties."

      "Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?"

      "Silloin te järjestätte sen."

      "Entä rahat?"

      "Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?"

      "Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!"

      "Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti."

      "Kuka minulle antaisi rahat?"

      "Minä."

      "Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?"

      "Kyllä."

      "Te, – kuusi miljoonaa!"

      "Kymmenen, jos tarvitaan."

      "Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus."

      "Joutavia!"

      "Mikä siis oikein olettekaan?"

      "Tokihan tunnette minut."

      "Tarkoitin: mihin tähtäätte?"

      "Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle suosiollinen."

      "Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te antaudutte harhaluuloihin."

      "Missä kohden?"

      "Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi."

      "En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi."

      "Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!"

      "En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta."

      "Eikö se ole samaa?"

      "Ei toki; siinä on suuri ero."

      "En ymmärrä."

      "Oivallatte

Скачать книгу