LITMIR.BIZ

Скачать книгу

"ja liian paljon, jollei mitään satu."

      "Lähden yksin", peruutti Monk. "En tarvitse ketään, Digby. Tulkaa, monsieur."

      25.

      Nevalla

      Lähtiessään leiristä Tweediä kohti Atos ja Monk kulkivat maantietä, jota myöten Digby oli tuonut leiriin kalastajat. Tämä taival esitti katseille, mitä suuria muutoksia ihmiset saavat aikaan luonnossa, ja sellaiset ilmiöt tehosivat erityisesti niin herkkään ja vilkkaaseen mielikuvitukseen kuin Atoksen oli. Hän silmäili vain noita autioita tienoita; Monk sitävastoin piti silmällä ainoastaan Atosta, joka vuoroin taivaalle ja maan pinnalle tähystellen etsi, mietti ja huokaili, Digby oli alussa joutunut hiukan ymmälle kenraalin viime käskystä ja etenkin äänenpainosta, jolla se lausuttiin, Hän oli seurannut öisiä vaeltajia parinkymmenen askeleen matkan, mutta kenraalin kääntyessä katsomaan ikäänkuin ihmeissään siitä, että hänen määräystään ei täsmällisesti toteltu, adjutantti oli oivaltanut olevansa väärässä ja palasi telttaansa.

      Hän arveli kenraalin tahtovan tuntemattomana tehdä leirissä tuollaisen yöllisen kierroksen, jota yksikään kokenut sotapäällikkö ei lyö laimin ratkaisevan taistelun edellä. Siinä tapauksessa hän selitti Atoksen läsnäolon siltä kannalta kuin käskyläinen tulkitsee kaikkea esimiehensä käytöksessä ilmenevää salaperäisyyttä. Atos saattoi olla ja Digbyn silmissä hänen täytyikin olla vakooja, jonka tiedoista kenraalilla oli hyötyä.

      He olivat samonneet noin kymmenen minuuttia telttojen ja vartiopaikkain välitse, joita oli tiheämmässä päämajan lähistöllä, kun Monk poikkesi kapealle tielle, joka haarautui kolmelle taholle. Vasemmanpuolinen haara johti virralle, keskimmäinen rämeikön poikki Newcastlen luostariin ja oikeanpuolinen Monkin leirin etuvartiolinjalle eli lähinnä Lambertin armeijaa sijaitsevalle rintamaketjulle. Virran vastapäisellä rannalla oli Monkin uloin vartio vakoilemassa vihollisen liikkeitä. Siihen kuului sataviisikymmentä skotlantilaista, jotka olivat uimalla menneet Tweedin yli; hyökkäyksen tapahtuessa heidän piti uida takaisin ja panna toimeen hälytys. Mutta kun täällä päin ei ollut siltaa ja Lambertin sotamiehet eivät olleet niin rivakoita viskautumaan veteen kuin Monkin, ei jälkimmäinen näyttänyt olevan kovinkaan huolissaan häiritsemisestä tältä taholta.

      Tällä puolella virtaa, noin viidensadan askeleen päässä vanhasta luostarista, oli kalastajilla asuntonsa keskellä pientä telttojen ryhmää; sen olivat pystyttäneet läheisimpien heimojen sotamiehet, joilla oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa.

      Koko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana. Puolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä imartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen, tavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa ja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.

      Kävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja hiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis Atoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja virkkoi kumppanilleen:

      "Monsieur, tunnetteko tien?"

      "Ellen erehdy, kenraali, johtaa keskimmäinen tie suoraan luostarialueelle."

      "Aivan oikein; mutta me tarvitsemme valoa voidaksemme tunkeutua holviin."

      Monk kääntyi katsomaan taakseen.

      "Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä", hän sanoi. "Sen parempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme."

      "Niin, kenraali, – tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion aikaa tullut perässämme."

      "Digby!" huusi Monk; "tulkaa tänne, Digby!"

      Mutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen sijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista piennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.

      "Ei se näykään olleen Digby", virkkoi Monk.

      Kumpainenkin oli katseellaan seurannut huvennutta varjoa. Mutta mies, joka hiipii liikkeellä kello yhdentoista tienoissa illalla leirissä, missä makailee alun toistakymmentätuhatta soturia, ei ole mikään niin tavaton ilmiö, että tuo katoaminen olisi herättänyt Atoksessa ja Monkissa levottomuutta.

      "Koska kuitenkin tarvitsemme pikipannua, lyhtyä tai soihtua nähdäksemme, minne laskemme jalkamme, niin hankkikaamme sellainen", sanoi Monk.

      "Ensimmäinen sotamies, jonka tapaamme, voi valaista meille, kenraali", huomautti Atos.

      "Ei", sanoi Monk koetellakseen, oliko kreivi de la Fèrellä ja kalastajilla mitään keskinäistä ymmärtämystä, "mieluummin otan jonkun noista ranskalaisista merimiehistä, jotka illalla kävivät myymässä minulle kalaa. He purjehtivan pois huomenna ja säilyttävät senvuoksi paremmin salaisuuden. Jos sitävastoin skotlantilaisessa armeijassa leviäisi huhu, että Newcastlen luostarista löytyy aarteita, niin ylämaalaiseni luulisivat, että jokaisen paaden alla on miljoona kätkettynä, ja piankaan ei olisi kiveä kiven päällä koko rakennuksessa."

      "Miten vain tahdotte, kenraali", vastasi Atos niin luonnollisella äänellä, että hänelle oli ilmeisesti yhdentekevää, käytettiinkö apurina sotamiestä vai kalastajaa.

      Monk lähestyi tietä, jonka taakse äskeinen haamu oli kadonnut, ja kohtasi nyt partion, joka telttojen ympäri kiertäen oli menossa päämajan päin. Kenraali ja hänen kumppaninsa pysäytettiin, mutta he pääsivät jatkamaan matkaansa lausuttuaan tunnussanan.

      Muuan melun havahduttama sotamies kohottausi viitassaan nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

      "Kysykää häneltä, missä kalastajat ovat", supatti Monk Atokselle; "jos minä tiedustaisin, niin hän tuntisi minut."

      Atos lähestyi sotamiestä, ja tämä osoitti hänelle teltan; aarteenhakijat astelivat heti sen luo.

      Kenraalista näytti kuin juuri hänen lähestyessään olisi äskeisen haamun näköinen varjo vilahtanut tähän telttaan, mutta perille tullessaan hän uskoi erehtyneensä, sillä kaikki nukkuivat sikin sokin, ja näkyi vain sääriä ja käsivarsia kietoutuneina toisiinsa.

      Atos jäi teltan ulkopuolelle, jotta hänen ei epäiltäisi olevan salaisissa väleissä maanmiestensä kanssa.

      "Hei, herätkää!" huusi Monk ranskaksi.

      Pari kolme nukkujaa nousi.

      "Tarvitsen miestä, joka valaisee minulle", jatkoi Monk.

      Kaikki liikahtivat nyt, muutamat kohosivat istualle ja toiset suoraa päätä jalkeille. Laivuri oli noussut ensimmäisenä.

      "Teidän korkea-arvoisuutenne voi luottaa avuliaisuuteemme", hän vastasi äänellä, joka hätkähdytti Atosta. "Minne on lähdettävä?"

      "Saat nähdä. Lyhty, pian tänne lyhty!"

      "Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Tahdotteko, että minä tulen saattajaksi?"

      "Sinä tai joku muu, sillä ei ole väliä, kunhan vain saan jonkun valaisemaan."

      "Kummallista!" ajatteli Atos; "tuon kalastajan ääni ihmetyttää minua!"

      "Iskekää tulta, te toiset!" huusi laivuri; "joutuin nyt!"

      Sitten hän kääntyi likinnä seisovaan kumppaniinsa ja lisäsi hiljaa:

      "Mene sinä valaisemaan, Menneville, ja pysyttele valmiina kaikkeen."

      Muuan kalastaja iski tuluksilla valkean taulapalaan ja sytytti siitä rikkitikun, jolla pisti tulen lyhtynsä kynttilään.

      Koko teltta kävi heti valoisaksi.

      "Oletteko valmis, monsieur?" kysyi kenraali Atokselta, joka käänsi kasvonsa pois valosta.

      "Kyllä, kenraali", vastasi hän.

      "Kas, se ranskalainen aatelismies!" virkkoi laivuri hiljaa. "Hitto, olipa oiva aatos, että päätin lähettää sinut, Menneville! Se nyt olisi puuttunut, että hän olisi tuntenut minut! Valaise pois vain!"

      Tämä lausuttiin teltan perällä ja niin varovasti, että

Скачать книгу