LITMIR.BIZ

Скачать книгу

ääni, joka kysyi, tahtoiko hän saada matkakumppanin. Hobbie hiljensi kulkuaan, ja pian hänet saavutti tuttu nuori mies, tässä syrjäisessä seudussa jokseenkin varakkaana pidetty herrasmies, joka myös oli ollut metsästämässä. Nuori Earnscliff, Earnscliffin kartanon herra, oli vastikään tullut täysi-ikäiseksi ja saanut haltuunsa perintötilan, joka kuitenkin oli vähän rappiolle joutunut sen vuoksi, että suku oli ottanut osaa aikaisempiin rauhattomuuksiin. Earnscliffin sukua pidettiin tällä maan kulmalla yleisesti suuressa arvossa, ja luultavasti oli tämä nuori herrakin pitävä kunniassa tämän hyvän nimen, sillä hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja oli luonteenlaadultaan kelpo mies.

      "Oho, Earnscliff", huudahti Hobbie, "olenpa iloinen aina kun tapaan teidät, hyvä herra. Kumppani on hyvä olemassa tämmöisellä lakealla kankaalla – näin kauhean synkällä, rämeisellä paikalla. – Missä te olette käynyt metsällä?"

      "Carla vuorella, Hobbie", vastasi Earnscliff, myös tervehtien puolestaan. "Mutta eihän vain meidän koiriemme välille nouse tora, vai mitä arvelet?"

      "Eipä minun koiristani ole pelkoa!" sanoi Hobbie, "tuskinhan ne pysyvät jaloillansakaan. Koira vieköön! Metsäkauriit ovat luullakseni lähteneet täältä karkuun joka ikinen! Kävin Ingerfellfootilla asti, ja saakeli soikoon, jos Hobbien silmät ovat nähneet ainoatakaan sarvea, paitsi kolmea ruskeata emäkaurista, jotka eivät päästäneet minua kertaakaan ampumamatkan päähän, vaikka kiersin toista virstaa päästäkseni heitä muka vastatuulessa lähelle! Enpä siitä niin kovin huolisikaan, jollen tarvitsisi hiukan metsänriistaa vanhaa mummoani varten. Se akka istua nököttää nurkassansa ja kerskailee aina niistä menneen ajan pyssymestareista ja saaliinsaajista – ovatpa ne, koira vieköön tappaneet jok'ainoan sorkan koko maasta, niinpä luulen!"

      "Mutta Hobbie, minä ammuin toki lihavan metsäkauriin pukin, jonka lähetin tänä aamuna kotiin; sinä saat siitä puolet vanhaa mummoasi varten."

      "Suur' kiitos, Patrick-herra! Te olettekin tunnettu koko seudulla hyvän sydämenne tähden. Paisti ilahduttaa meidän vanhan muorin sydäntä, etenkin, kun hän saa kuulla lahjan olevan teiltä – ja kaikkein enimmän, jos itse tahtoisitte tulla meille siitä osaa ottamaan. Oudoltapa teistä mahtaakin tuntua ypöyksin vanhassa tornissanne, kun perheenne oleskelee ikävässä Edinburghissa. Mitähän kummaa tekemistä ihmisillä voi olla tuommoisissa rivittäin seisovissa, liuskakivillä katetuissa kivitaloissa, kun voisivat asua täällä omilla kauniilla nurmikkomäillään!"

      "Äitini täytyi oleskella Edinburghissa näin monta vuotta minun ja sisareni koulunkäynnin vuoksi", vastasi Earnscliff, "mutta minä lupaan sinulle, että koetan nyt täällä korvata siellä hukkaanmenneen ajan."

      "Voisittehan te laittaa vanhan torninne hiukan hienommaksi", virkkoi Hobbie, "ja elää hyvässä sovussa ja naapuriystävyydessä sukunne vanhojen ystävien kanssa, niinkuin Earnscliffin herrat ainakin. Minä voin sanoa teille, että äitini – mummoni, aioin sanoa, sillä äitini kuoleman jälkeen me nimitämme vanhaa muoria milloin miksikin – niin samapa se – hän näet kehuu olevansa sukua teille, eikä aivan kannon takaa."

      "Se on aivan oikein, Hobbie, ja minä tulen hyvin mielelläni huomenna Heugh-footiin päivälliselle."

      "Kas niin, se on oikein! Olemmehan me toki vanhoja naapureita, vaikka emme olisikaan sukulaisia – ja minun mummoni on aina hartaasti halunnut nähdä teitä – hän puhuu aina teidän isästänne, joka surmattiin kauan aikaa sitten."

      "Hiljaa, hiljaa, Hobbie! – ei sanaakaan siitä – se juttu olisi mieluummin unohdettava."

      "Enpä tiedä – jos se olisi tapahtunut meikäläisten kesken, niin kyllä me pitäisimme sen hyvässä muistissa monta monituistakin päivää, kunnes se olisi saatu korvatuksi ja kostetuksi – mutta itsehän te parhaiten tietänette mikä teille sopii, – te herrat. – Minä kuulin vain, että Ellieslaw ystävä pisti teidän isänne kuoliaaksi, kun teidän isänne ensin oli sivaltanut miekan hänen kädestään."

      "Hyi, hyi, Hobbie, tuon hullun kahakan olivat viini ja valtiolliset erimielisyydet sytyttäneet – monta miekkaa siinä paljastettiin – on mahdotonta sanoa, kuka sen kuolinhaavan pisti."

      "Kaikissa tapauksissa oli vanha Ellieslaw kumminkin siinä teossa apulaisena ja liittolaisena; ja olenpa varma, että jos teidän tekisi mielenne kostaa se hänelle, niin ei suinkaan kukaan teitä moittisi, sillä hänen kynsiensä alla on teidän isänne verta. – Sitäpaitsi silloisista asianomaisista ei ole enää elossa ketään muuta, jolle voisi kostaa. Hän on piispalainen ja Jaakko kuninkaan puoluelainen vielä kaupan päälliseksi. – Voinpa sanoa teille, että ihmiset täällä odottavat jotain selvitystä teidän välillänne."

      "Hyi häpeä, Hobbie!" vastasi nuori herra. "Sinäkö, joka olet olevinasi jumalinen, kiihoitat ystävääsi rikkomaan lakia ja kostamaan oman käden oikeudella, vieläpä teet sen tämmöisessä rämeisessä paikassa, täällä, jossa voi olla Jumala ties minkälaisia olentoja puhettamme kuuntelemassa!"

      "Hiljaa, hiljaa!" virkkoi Hobbie, vetäytyen lähemmäksi kumppaniaan, "enpä niitä nyt ollenkaan muistanut. – Mutta voinpa hiukan arvata, hyvä herra, mikä teidän kättänne pidättää. Me tiedämme kaikki, ettei teiltä puutu uskallusta, vaan että sievän tyttösen, neiti Isabella Veren, harmaa silmäpari saa teidät näin maltilliseksi."

      "Minä vakuutan sinulle, Hobbie", sanoi hänen kumppaninsa jokseenkin suuttuneena, "minä vakuutan, että olet aivan väärässä. On häijyä, että tämmöisiä ajattelet, vieläpä puhut ilmi. Minä en salli kenenkään sekaantua asioihini, niin että antaisin mainita nimeäni jonkun nuoren neidon nimen yhteydessä."

      "Hohoh, hohoh!" sanoi Elliot, "enkö sanonut, ettei ainoastaan taulan puute tee teitä näin hiljaiseksi! No, no, enhän minä tahtonut loukata. Mutta yhdestä seikasta voisitte kuitenkin sallia ystävän huomauttaa teille. Vanhalla Ellieslaw'n herralla on suonissaan tuota muinaista sortajan verta paljon enemmän kuin teillä. Hän ei, uskokaa pois, tiedä mitään näistä uudenaikaisista rauhan ja siveyden ajatuksista. Hän pitää enemmän vanhan kansan hyökkäyksistä ja ryöstelemisistä, ja hänellä on takanaan hyvä joukko uljaita poikia, jotka ovat rohkeita ja vallattomia kuin nuoret varsat. Mistä hän saanee siihen tarpeelliset kolikot, sitä ei kukaan tiedä. Siellä eletään herroiksi ja paljon leveämmin kuin maakartanon tulot sallisivat; mutta oli miten oli, kyllä hän elämänsä maksaa. Katsokaa, jos maassa syntyy levottomuutta, niin kyllä hän ensimmäisenä nousee – hänellä on tuo vanha riita teidän sukunne kanssa hyvässä muistissa. Pelkäänpä pahoin, että silloin hänen mielensä tekee käydä käsiksi Earnscliffin vanhaan torniin."

      "Olkoon niin, Hobbie", vastasi nuori herra, "jos hänen mieleensä nousee tuo paha halu, niin kyllä minä koetan pitää puoliani vanhassa tornissa häntä vastaan samoin kuin minua paremmat miehet ovat kauan aikaa sitten siinä pitäneet puoliaan parempiakin miehiä vastaan."

      "Se on oikein – se on oikein – nuo sanat olivat viimeinkin miehen puhetta", huusi uljas talonpoika; "ja jos näin todellakin kävisi, niin pankaa vain palvelijanne soittamaan tornin isoa kelloa. Silloin minä ja molemmat veikkoni ja Stenhousen pikku Davie, riennämme heti, ennen kuin pyssynpii kerkiää napsahtaa, teille apuun mukanamme kaikki se voima, minkä saamme kokoon."

      "Kiitoksia paljon, Hobbie", vastasi Earnscliff, "mutta toivonpa sentään, ettei täällä meidän aikanamme enää synny tämmöistä luonnotonta ja epäkristillistä sotaa."

      "Hyi, herra, hyi!" pisti Elliot väliin, "eihän se olisi muuta kuin pieni sisällissota, jonka sekä taivas että maa antaisivat kyllä anteeksi tämmöisessä erämaassa kuin tämä. Se olisi juuri seudun sekä seutulaisten luonnetta myöten, – emme me täällä aina voi rauhassa nahjustella niinkuin Lontoon porvarit – ei meillä ole niin paljon tekemistä kuin heillä. Se on aivan mahdotonta, se!"

      "Kuules, Hobbie", virkkoi nuori herra, "sinä, joka niin lujasti uskot yliluonnollisiin olentoihin, otat minun mielestäni taivaan nimen suuhusi täällä jokseenkin uhkarohkeasti, muistamatta missä paikassa me kuljemme."

      "Mitä minä huolin Mucklestane-Moorista enemmän kuin tekään, Earnscliff?" tiuskaisi Elliot vähän

Скачать книгу