LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kuin hänen omat säätyläisensä. Tuskin olisi luullut mahdolliseksikaan, että kasvot, joiden silmät olivat näkövoimaa vailla, saattaisivat niin selvästi ilmaista sisäistä mielenlaatua. Mutta hän piti melkein aina silmänsä ummessa, niin etteivät sokeat silmäterät voineet vähentää hänen kasvojensa vaikutusta, jonka voimaa ne eivät saattaneet lisätä. Hän näytti istuvan mietteissänsä; ahkerat mehiläisjoukot olivat hyminällään kenties viihdyttäneet hänet unhottamaan ulkomaailman, vaikkeivät kuitenkaan olleet uuvuttaneet häntä uneen.

      Lucy kohotti pienen puutarhan portin salpaa ja käänsi siten vanhan vaimon huomion puoleensa. "Liisa, isäni on tullut teitä katsomaan."

      "Hän on tervetullut, neiti Ashton, ja samoin tekin", virkkoi eukko kumartaen ja kääntäen päänsä tulijoihin päin.

      "Nyt on kaunis aamu teidän mehiläisillenne, muori", sanoi valtiosinetinvartia, joka hämmästyen Liisan ulkonäköä oli utelias tietämään, olisiko eukon puhekin sen mukainen.

      "Niin arvelen olevan, korkea herra", vastasi vaimo, "ilma tuntuu nyt lämpimämmältä kuin viime aikoina."

      "Ettehän suinkaan, muori, itse hoitane näitä mehiläisiä? – Kuinka te niiden kanssa tulette toimeen?"

      "Käskynhaltijain avulla, niinkuin kuninkaat alamaisiansa hallitsevat", vastasi Liisa. "Ja onpa minulla onneksi hyvä pääministeri – Pikku, hoi!"

      Hän vihelsi pienellä hopeapillillä, joka riippui hänen kaulastansa; sentapaisia siihen aikaan välistä käytettiin, kun tahdottiin kutsua palvelijoita. Pikku viisitoistavuotias tyttö tuli ulos mökistä, ei aivan niin puhtaassa puvussa kuin hän luultavasti olisi ollut, jos Liisan silmät olisivat voineet nähdä hänet, mutta sittenkin paljon sievemmin puettuna kuin mitä ylimalkaan olisi sopinut toivoakaan.

      "Pikku", käski emäntä, "tarjoa leipää ja hunajaa herra valtiosinetinvartialle ja neiti Ashtonille – kyllä he suovat kömpelyytesi anteeksi, jos vain puhtaasti ja joutuisasti toimitat tehtäväsi."

      Pikku täytti emäntänsä käskyn sillä kömpelyydellä, jota luonnollisesti sopikin odottaa, kulkien edestakaisin ravuntapaisin liikkein. Hänen jalkansa ja säärensä näet pyrkivät omaa tietänsä, ja pää oli taas toiseen suuntaan kääntynyt, ällistellen herraa, josta lampuodit sekä muu alusväki kuulivat puhuttavan useammin kuin mitä he omin silmin saivat nähdä. Leipää ja hunajaa tarjottiin kuitenkin viimein vaahteran lehdellä, ja kestitys otettiin vastaan kohteliaasti kuten ainakin. Valtiosinetinvartia, yhä vielä istuen kaatuneen puun lahonneella tyvellä, johon paikkaan hän heti alusta oli asettunut, näytti mielellään tahtovan jatkaa puhelua eukon kanssa, mutta ei tietävän, mistä keksisi sopivan aiheen.

      "Te olette jo kauan aikaa asunut tämän kartanon maalla?" kysyi hän hetken vaiti oltuaan.

      "On siitä nyt pian kaksikymmentä vuotta, kun ensi kerran näin Ravenswoodin kartanon", vastasi vanha nainen, jonka puhe, joskin se oli kohteliasta ja nöyrää, näytti kuitenkin rajoittuvan siihen, että hän töin tuskin välttämättömin sanoin vastasi herra Ashtonin kysymyksiin.

      "Te ette ole, sen päätän teidän murteestanne, tältä seudulta syntyisin?" kysyi valtiosinetinvartija vielä.

      "En, minä olen syntynyt Englannissa."

      "Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän syntymäpaikkanne."

      "Täällä", vastasi sokea vaimo, "olen juonut sekä ilon että surun maljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin kolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona – täällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää – täällä Jumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset – täällä he kuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he lepäävät kaikki haudassa – minulla ei ollut muuta kotimaata kuin heidän niin kauan kuin he elivät – minulla ei ole muuta kotimaata kuin heidän nytkään, kun he ovat pois menneet."

      "Mutta teidän mökkinne", virkkoi valtiosinetinvartia, "on kovin rappiolla!"

      "Isä kulta", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa tarttuen, "korjauttakaa se, antakaa käsky – se on: jos niin hyväksi näette."

      "Kyllä se vielä kestänee minun ikäni, hyvä neiti Lucy", sanoi sokea vaimo, "en tahtoisi, että herralle tulisi siitä vähintäkään vaivaa."

      "Mutta", sanoi Lucy, "teillä oli ennen aikaan parempi asunto ja te olitte rikas ja nyt vanhoilla päivillänne saatte asua tämmöisessä hökkelissä!"

      "On se kuitenkin niin hyvä kuin ansaitsenkin, neiti Lucy. Koska sydämeni ei ole särkynyt siitä, mitä se on saanut kärsiä ja nähnyt muiden kärsivän, niin se mahtaa olla vahva sydän, eikä tämä vanha ruumiinikaan saa olla sen heikompi."

      "Te olette varmaan nähnyt monia vaiheita", virkkoi valtiosinetinvartia; "mutta kokemuksesta varmaan myös olette oppinut niitä ennakolta odottamaan."

      "Olen oppinut niitä nurisematta kärsimään", kuului vastaus.

      "Mutta tiesittehän te, että niitä välttämättömästi piti tapahtua aikojen kuluessa?" arveli valtiomies.

      "Tiesin kyllä, niinkuin tiesin, että se kanto, jonka päällä tai vieressä te istutte ja joka aikanansa oli korkea, uhkea puu, kerran välttämättömästi oli kaatuva vanhuuttansa tai kirveen iskusta. Mutta toivoin kuitenkin, että saisin olla näkemättä sen puun kaatumista, joka asuntoani varjosti."

      "Älkää luulko", sanoi valtiosinetinvartia, "mieleni teitä kohtaan käyvän nurjemmaksi, vaikka te kaipauksella muistelettekin menneitä aikoja, jolloin tämä kartanoni oli toisen suvun omana. Teillä epäilemättä oli syytä heitä rakastaa, ja minä kunnioitan teidän kiitollisuuttanne. Tahdon vähän korjauttaa mökkiänne ja toivon, että meistä tulee paremmat ystävykset, kun opimme toinen toistamme paremmin tuntemaan."

      "Minun iälläni", vastasi vanha nainen, "ei enää solmita uusia ystävyydenliittoja. Kiitoksia tarjouksestanne – se tuli hyvästä sydämestä, sitä en epäile. Mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen enkä voi, korkea herra, ottaa teiltä vastaan enempää."

      "Olkoon niin sitten", jatkoi herra Ashton, "mutta sallikaa minun kumminkin sanoa, että pidän teitä naisena, jolla on älyä ja sivistystä enemmän kuin mitä teidän ulkonaisesta tilastanne sopisi päättää. Ja sentähden pyytäisin, että edelleenkin asuisitte tällä alusmaallani verotonna elämänne loppuun asti."

      "Niin toivonkin saavani", vastasi vanha vaimo vakavasti. "Luullakseni se oli pantu ehdoksi kauppakirjaan, kun Ravenswoodin kartano myytiin teille, korkea herra, vaikka semmoinen mitätön seikka on tainnut haihtua teidän muististanne."

      "Kyllä nyt johtuu mieleeni – kyllä nyt muistan", sanoi herra Ashton vähän hämillänsä. "Minä näen, että olette liian lujasti kiintynyt entisiin ystäviinne ottaaksenne vastaan apua heidän jälkeläisiltään."

      "Ei millään muotoa, korkea herra. Kyllä minä olen kiitollinen teidän tarjouksistanne, vaikka en niitä ota vastaan, ja soisin, että voisin palkita teidän tarjouksenne paremmalla kuin sillä, mitä nyt aion sanoa."

      Valtiosinetinvartia katsahti eukkoon kummastuneena, mutta ei virkkanut mitään. "Korkea herra", jatkoi vaimo syvästi vaikuttavalla, juhlallisella äänellä, "varokaa mitä teette. Te olette syvän kuilun äyräällä."

      "Todellako?" sanoi valtiosinetinvartia, jonka ajatukset jälleen kääntyivät maan valtiolliseen tilaan. "Onko jotakin tullut teidän tietoonne? – Joku salavehkeily tai salaliitto?"

      "Ei, korkea herra. Ne, jotka semmoisia hankkivat, eivät kutsu neuvotteluihinsa vanhoja, sokeita eikä vaivaisia. Minun varoitukseni on toista laatua. Te olette kovin ankarasti kohdellut Ravenswoodeja. Uskokaa sanani – he ovat tulista sukua, ja vaarallista on olla tekemisissä miesten kanssa, jotka ovat yltyneet rajuiksi."

      "Vielä mitä!" vastasi valtiosinetinvartia. "Mitä meidän välillämme on ollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää vedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt."

      "Niin kyllä, mutta

Скачать книгу