LITMIR.BIZ

Скачать книгу

ei vastannut.

      – Tess, miksikä sinä et salli minun koskaan suudella sinua?

      – Kai sen vuoksi, etten teitä rakasta.

      – Ihanko varmaan?

      – Olen teille joskus vihoissani.

      – Sitäpä olen vähän pelännyt. – Aleksander ei pannut kuitenkaan tunnustusta pahakseen. Hän tiesi, että mikä tahansa on kylmyyttä parempi. – Mikset ole sanonut mitään, kun olen sinua suututtanut? hän kysyi.

      – Kyllähän sen itse tiedätte. Koska en ole täällä riippumaton.

      – Enhän ole sinua monesti loukannut lemmentuumillani?

      – Olette joskus.

      – Kuinka monesti?

      – Kai te sen yhtä hyvin tiedätte kuin minäkin – liian monesti.

      – Joka kerta kun koetin?

      Tess oli vaiti, ja hevonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt vaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko seudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikäänkuin kannattavan kuun valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä tai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän ei huomannut, että he aikoja sitten olivat kulkeneet Trantridgen tienhaaran ohi ja ettei hänen kumppaninsa ratsastanut Trantridgeen päin.

      Häntä väsytti tavattomasti. Hän oli noussut viideltä joka aamu viimeviikolla ja ollut työssä aamusta iltaan; sitä paitsi hän oli kulkenut jalkaisin Chaseboroughiin ja odottanut toisia kolme tuntia syömättä tai juomatta hituistakaan, koska oli kiirehtinyt niin lähtöä. Sen perästä hän oli astunut pari kilometriä kotiin päin, ja sitten oli tuo riita järkyttänyt mieltä. Ja heidän verkalleen ratsastaessaan oli kellokin jo vierähtänyt yhteen. Mutta ainoastaan kerran hän vaipui torkuksiin, jolloin hänen päänsä kallistui keveästi kumppania vasten.

      D'Urberville seisatti hevosen, veti jalkansa jalustimista, kääntyi syrjittäin satulassa ja pisti kätensä hänen vyötärölleen tukeakseen häntä.

      Mutta tämä valveutti hänet tuokiossa puolustusasentoon ja hänelle ominaisella näppäryydellä hän sysäsi nuorta miestä edemmä. Tämä oli kadottaa tasapainonsa ja suistua nurin niskoin hevosen selästä, mutta onneksi hevonen, vaikka olikin suuri ja roteva, oli tyyniluontoinen ja pysyi paikallaan.

      – Sinä olet helkkarin epäystävällinen, hän sanoi. Minulla ei ole mitään pahaa mielessä – varjelin vain sinua putoamasta.

      Tess epäili vielä hetkisen; mutta sitten hän uskoi D'Urbervillen puhuneen tällä kertaa totta ja sanoi nöyrästi: – Suokaa anteeksi, sir.

      – En minä anna anteeksi, jollet osota minulle luottamusta. Mutta, hyvä Jumala, hän huudahti, kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset lapsetkin! Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut ja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.

      – Minä lähden huomenna kotiin, sir.

      – Ei, et sinä kotiisi saa mennä. Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko osottaa luottavasi minuun antamalla minun pitää kättäni vyötärölläsi? Olkaamme avomielisiä. Tunnemme hyvin toisemme ja tiedäthän sinä, että minä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa. Enkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?

      Tess veti ärtyisästi henkeään, vääntelihe levotonna satulassa, katseli loitos ja mutisi: – En tiedä … minä tahdon … kuinka minä voin sanoa kyllä tai ei, kun…

      D'Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä Tess enää vastustellut. Näin he ratsastivat verkalleen eteenpäin, kunnes Tess äkkiä havaitsi, että he olivat viipyneet matkalla tavattoman kauan, paljoa kauemmin kuin Chaseboroughin matkalla tavallisesti viipyi, vaikkapa hiljaakin ajoi. Sitä paitsi hän huomasi, etteivät he enää olleet maantiellä, vaan metsäpolulla.

      – Missä me olemme? hän huudahti.

      – Menemme metsän läpi.

      – Metsän – minkä metsän? Taidamme olla eksyksissä?

      – Tämä on Englannin vanhin metsä. Yö on kaunis – miksemme ajelisi vähän enemmän?

      – Kuinka te saatoitte olla niin petollinen! sanoi Tess, veitikkamaisuuden ja tosi tuskan välillä, päästäytyen irti hänen käsistään kohottamalla hänen sormiansa toisen toisensa perästä, vaikka hän samalla olikin vaarassa liukua maahan. – Juuri nyt kun minä luotin teihin ja olin teille ystävällinen, koska luulin tehneeni äsken väärin työkkäämällä teitä. Laskekaa minut alas ja antakaa minun mennä kotiin jalkaisin.

      – Et sinä osaisi kotiin, vaikka olisi selvä sää. Trantridgeen on pitkä matka, täytyy kai mun tunnustaa, ja näin sumuisena yönä sinä saisit kulkea monta tuntia metsässä.

      – Mitäpä siitä, tyttö sanoi maanitellen. Laskekaa minut alas.

      Yhdentekevä missä olemme, kunhan pääsen vain alas.

      – Yhdellä ehdolla pääset. Kun minä nyt olen kulettanut sinut näin loitos, tunnen olevani edesvastuussa siitä, että pääset onnellisesti kotiin, mitä itse siitä ajatelletkin. Etkä sinä omin neuvoin osaa mitenkään Trantridgeen, sillä totta puhuen en minäkään tuon eksyttävän sumun takia tiedä missä olemme. Jos lupaat odottaa hevosen vieressä sen aikaa, kun minä haen metsästä tietä tai ihmisasuntoa saadakseni tietää missä olemme, niin lasken sinut mielelläni alas. Kun tulen takaisin, niin osaan sanoa, minnepäin meidän on mentävä, ja jos yhä edelleen tahdot kulkea jalkaisin, niin saat sen tehdä ja ratsastaa saat myöskin – kumpaa vain tahdot.

      Tess suostui ehdotukseen ja solui hevosen toista sivua alas, mutta sitä ennen nuorukainen ehti ottaa häneltä pikaisen suutelon. D'Urberville hyppäsi maahan toiselle puolelle.

      – Kai minun on pideltävä hevosta? kysyi Tess.

      – Ei, ei tarvitse, hän vastasi taputtaen huohottavaa ratsua. On se saanut tarpeekseen juosta tänä yönä.

      Hän käänsi hevosen pään pensaikkoon ja sitoi sen oksaan; sitten hän laittoi karisseista lehdistä tytölle istumatilan.

      – Istuhan tässä, hän sanoi. Lehdet ovat vielä kuivia. Vilkaise joskus hevosta – sillä hyvä.

      Hän astui muutamia askeleita poispäin, mutta palasi kohta sanoen: – Kuulehan, Tess, isäsi on saanut tänään uuden hevosen. Joku on sen hänelle antanut.

      – Joku? Tekö?

      D'Urberville nyökäytti päätään.

      – Oh, kuinka kiltti olittekin, huudahti tyttö mieli nolona siitä, että juuri tällä hetkellä piti kiittää häntä.

      – Lapset kuuluivat myös saaneen leikkikaluja.

      – En ole tiennyt, että olette heille mitään antanut, Tess mutisi kovin liikutettuna. – Melkeinpä toivon, ettette olisi sitä tehnyt. Niin toivonkin.

      – Miksikä, rakas tyttöni?

      – Se – sitoo minua.

      – Tess – etkö rakasta minua nyt vähääkään?

      – Olen kiitollinen, myönsi tyttö vastahakoisesti. Mutta pelkäänpä, etten… Hänelle johtui mieleen, että D'Urbervillen kuumat tunteet häntä itseään kohtaan olivat aiheuttaneet tuon menettelyn, ja tämä koski häneen niin kipeästi, että hän alkoi itkeä, ensin hiljaa ja sitten ääneensä.

      – Rakas Tess kulta, älä itke! Istuhan siinä ja odota minua – Tess istuutui nöyrästi lehtikasalle, vavisten hieman. – Kylmääkö sinua? kysyi hän.

      – Pikkusen.

      D'Urberville kosketti häntä sormillaan.

      – Miksi sinulla on vain tuo ohut pumpulileninki ylläsi?

      – Se

Скачать книгу