LITMIR.BIZ

Скачать книгу

lisäyksiä, etupäässä kolme punaisella piirrettyä ristiä – kaksi saaren pohjoispäässä, yksi lounasosassa, ja tämän viereen oli samalla musteella ja pienellä, siistillä käsialalla, joka täydellisesti erosi kapteenin epäsäännöllisestä töherryksestä, kirjoitettu sanat: "Aarteen pääosa tässä." Kartan toisella puolen oli vielä seuraavat ohjeet kirjoitettu samalla käsialalla:

      Korkea puu, Tähystäjän rinteellä, yksi aste pohjoiseen pohjoiskoillisesta.

      Luuranko-saari itäkaakosta itään.

      Kymmenen jalkaa.

      Kankihopea on pohjoisessa laatikossa; sen löytää itäisen kummun suunnasta, kymmenen syltä etelään mustasta kalliosta kasvojen suuntaan.

      Aseet löytää helposti hietakummusta, pohjoisen sisäreitin pohjoisen niemen nenässä; suunta neljännes pohjoiseen idästä.

J. F.

      Siinä kaikki; mutta niin lyhyet kuin ohjeet olivatkin ja minulle käsittämättömät, riemastuttivat ne junkkaria ja tohtori Liveseytä.

      "Livesey", puhui junkkari, "sinä lopetat heti jonninjoutavat ammattihommasi. Huomenna minä lähden Bristoliin. Kolmessa viikossa – kolmessa viikossa – kahdessa viikossa – kymmenessä päivässä – meillä on parhain laiva ja valituin laivaväki koko Englannissa. Hawkins saa laivapojan arvon. Sinusta tuleekin erinomainen laivapoika, Hawkins. Sinä, Livesey, olet laivan lääkäri, minä amiraali. Redruthin, Joycen ja Hunterin otamme mukaan. Tuulet ovat meille suotuisat matkamme nopea ja paikan löydämme helposti, ja rahaa on vaikka syödä – vaikka kullassa piehtaroida – taikka koko ikämme voileipiä heittää."

      "Trelawney", sanoi tohtori, "minä lähden totisesti kerallasi ja Jim myös; menestyköön yrityksemme. Vain yhtä miestä minä pelkään."

      "Ken hän on?" junkkari huudahti. "Mikä sen koiran nimi on?"

      "Sinua itseäsi", tohtori vastasi, "sillä sinä et voi pitää kieltäsi kurissa. Me emme ole ainoat, joiden tiedossa on tämä paperi. Nuo miehet, jotka tänään kävivät ravintolan kimppuun – rohkeita, epätoivoisen hurjia miehiä – ja muut, jotka odottelivat purjealuksessa, ja vielä monet muut, uskallan väittää, jotka eivät ole kaukana – ne ovat joka kynsi päättäneet saada rahat käsiinsä maksoi mitä maksoi. Ei kukaan meistä saa siihen asti liikkua yksikseen kunnes pääsemme vesille. Jim ja minä oleksimme yksissä odotellessamme, ja sinä otat Joycen ja Hunterin seuraasi, kun lähdet ratsastamaan Bristoliin. Ja ennen kaikkea, kukaan meistä ei saa sanaakaan hiiskua löydöstämme."

      "Livesey", vastasi junkkari, "aina sinä olet oikeassa, minä vaikenen kuin muuri."

      TOINEN OSA:

      LAIVAKOKKI

      7 Luku.

      Minä matkustan Bristoliin

      Kului kauemmin kuin junkkari luuli, ennenkuin olimme valmiit lähtemään merelle; ja meidän alkuperäistä suunnitelmaamme ei voitu toteuttaa – ei edes tohtori Liveseyn aikomusta pitää minut aina seurassaan – niinkuin olimme edellyttäneet. Tohtorin täytyi matkustaa Lontooseen hoitamaan erään lääkärin virkaa; junkkarilla oli paljon puuhaa Bristolissa ja minä taas asustin vanhan Redruthin, metsänvartijan, turvissa kartanossa. Olin kuin vanki, mutta mieli täynnä meriunelmia ja mitä viehättävimpiä kuvitteluja ihmeellisistä saarista ja seikkailuista. Minä mietiskelin tunnittain karttaa, jonka kaikki yksityiskohdat tarkkaan muistin. Istuessani talonhoitajan huoneessa takkavalkean ääressä minä kuvittelin lähestyväni saarta jos miltä suunnalta, tutkin jokaisen kapanalan sen pinnasta, kapusin lukemattomat kerrat sille korkealle kummulle, jota he "Tähystäjäksi" nimittivät, ja nautin mitä ihmeellisimmistä ja vaihtelevimmista näköaloista, jotka sen huipulta eteeni aukenivat. Toisinaan saari oli sakeanaan villejä, joiden kanssa taistelimme, toisinaan taas vaarallisia eläimiä, jotka meitä hätyyttelivät; mutta kuitenkaan ei kuvitteluissani minulle tapahtunut mitään niin tavatonta ja traagillista kuin sittemmin todellisuudessa.

      Näin vierivät viikot, kunnes eräänä kauniina päivänä saapui tohtori Liveseylle osoitettu kirje, jonka osoitteeseen oli lisätty: "Jos hän ei ole kotona, avatkoon tämän Tom Redruth tai nuori Hawkins." Ohjetta seuraten luimme – tai oikeammin minä luin, sillä metsänvartija ei oikein saanut selvää muusta kuin painetusta sanasta – seuraavat tärkeät tiedonannot:

      "Vanhan Ankkurin ravintola, Bristol, 1 p. maalisk. 17 – .

      "Veli Livesey!

      "Kun en tiedä, oletko kartanossa vai yhä Lontoossa, lähetän tämän kirjeen yhtäläisenä kumpaankin paikkaan.

      "Laiva on ostettu ja varustettu. Se on ankkurissa valmiina lähtemään merelle. Soreampaa kuunaria et ole koskaan nähnyt – lapsikin sillä purjehtisi – kahden sadan tonnin alus, nimi Hispaniola.

      "Sain sen vanhan ystäväni Blandlyn avulla, joka on osoittautunut olevansa kaikessa mitä ihmeteltävin mies. Tuo verraton mies aivan orjana raatoi minua auttaakseen, ja samoin, voin lisätä, kaikki muutkin Bristolissa tekivät heti kun saivat vihiä matkamme päämäärästä – aarteesta, tarkoitan."

      "Redruth", virkoin, keskeyttäen kirjeen lukemisen, tämä ei ole tohtori Liveseyn mieleen. Junkkari ei ole sittenkään voinut olla puhumatta – ."

      "Kaikkea vielä, kenellepä siihen parempi oikeus olisi?" murahti metsänvartija. "Junkkariko ei saisi tohtori Liveseylle puhua mitä tahtoo, hä?"

      Vastaus tukki minulta suun ja minä luin edelleen:

      "Blandly itse keksi Hispaniolan ja sai sen ihmeellisen älykkäällä tavalla aivan pilahinnasta. Bristolissa on joukko ihmisiä, jotka ovat perin käsittämättömän epäluuloisia Blandlyyn nähden. He itsepäisesti vain väittävät, että tuo kunnon mies olisi rahasta valmis mihin tahansa, että Hispaniola oli hänen laivansa, ja että hän kiskoi siitä minulta huikean hinnan – mitä kouraantuntuvinta panettelua. Ei kukaan heistä uskalla kuitenkaan kieltää laivan hyviä puolia.

      "Siihen asti meni kaikki kuin leikkiä lyöden. Työmiehet – laivanvarustajat ja muut – olivat kyllä kiusallisen hitaita; mutta aika senkin solmun selvitti. Laivan miehistö, se se oli joka pääni pyörälle pani.

      "Halusin tasaluvuin kaksikymmentä miestä – olivatpa he sitten oman maan miehiä, merirosvoja tai inhottavia ranskalaisia – ja minulla oli hitonmoinen puuha, ennenkuin edes puoli tusinaa oli pestattu. Silloin potkaisi onni minua niin ihmeellisesti, että sain käsiini juuri sellaisen miehen, jota tarvitsin.

      "Laiturilla seisoessani jouduin aivan sattumalta puheisiin hänen kanssaan. Sain tietää, että hän oli merimies, omisti muutamaa ravintolan, tunsi kaikki Bristolin merenkävijät, oli menettänyt terveytensä maalla ja tarvitsi kokin hyvän makuusijan voidakseen jälleen lähteä merelle. Sanoi tallustelleensa tuona aamuna laiturille, vetääkseen vähän suolaisen veden hajua nenäänsä.

      "Tuo minua summattomasti liikutti – samoin sinäkin olisit sitä tuntenut – ja sulasta säälistä minä heti pestasin hänet laivan kokiksi. Häntä nimitetään Pitkäksi John Silveriksi, ja hän on menettänyt toisen jalkansa; mutta se on mielestäni vain kunniaksi, koskapa hän on menettänyt jalkansa palvellessaan isänmaata kuolemattoman Hawken johdolla. Hänellä ei ole ollenkaan eläkettä, Livesey. Ajattele, miten nurinkurisessa ajassa me elämmekin!

      "No niin, minä luulin löytäneeni vain kokin, mutta olinkin pestannut koko miehistön. Silverin kanssa me muutamassa päivässä keräsimme kokoon joukon sitkeimpiä merikarhuja, mitä ajatella saattaa. Ei heitä nautinnokseen katsele, mutta kasvoista päättäen he ovat mitä pelottominta väkeä. Vakuutan, että heidän avullaan vaikka fregatin voittaisimme.

      "Pitkä John vielä erotti kaksi niistä kuudesta tai seitsemästä miehestä, jotka olin saanut käsiini. Käden käänteessä hän osoitti minulle, että he olivat juuri sellaisia keltanokkia merimiehiksi, joita meidän vakavalla seikkailuretkellä oli vältettävä.

      "Minä olen mitä parhaimmissa voimissa ja reippaammalla mielellä, syön kuin hevonen, nukun kuin pölkky, enkä kuitenkaan saa oikeata

Скачать книгу