LITMIR.BIZ

                                Ken se liekin

      Noin ilkeästi häntä houkutellut

      Pois itsestään ja teistä, – itse saatte

      Lukea lain niin ankaraks, kuin suinkin

      Te tahdotte, vaikk' omaa poikaanikin

      Kanteenne koskis.

                        Kiitän nöyrimmästi! —

      Täss' on se mies, tää mauri, joka, näen mä,

      On valtakunnan asioissa saanut

      Teilt' eri kutsun.

      Surkuteltavaa!

      No, mitä vastaatten te puolestanne?

      Ei muuta mitään kuin ett' on se niin.

      Arvoisat, mahtavat ja suuret herrat,

      Te ylevät ja taatut suosijani!

      Tuon vanhan miehen tyttären ma vein,

      Se totta on; nain hänet, se on totta;

      Niin suur' on päästä päähän rikokseni,

      Sen suuremp' ei. On haasti mulla raaka,

      Ja rauhan hempukieltä tuskin tunnen;

      Siit' alkain, seitsemän kun vuoden voima

      Mull' oli käsivarressani tuossa,

      Yheksää kuuta vailla, tähän päivään

      Päätoimi sen on telttakentäll' ollut.

      En suurta mailmata paljon tunne,

      Pait mikä sotaa, tappelua koskee;

      Senvuoks en puoltopuheill' asiaani

      Juur' kaunistele. Mut jos suvaitsette,

      Niin koko rakkauteni juoksun kerron

      Koristamatta, suoraan; rohdot, juomat

      Ja loihtehet ja tenhot mahtavat, —

      Sellaisist' olen, nähkääs, syytettynä —

      Joill' immen tuon ma voitin.

                                   Tyttö kaino,

      Niin tyynen siivo, että tunnettaankin

      Jo punastuu hän; hänkö – luonnon, ijän

      Ja maansa, maineensa ja kaiken pilkaks —

      Rakastuis mieheen, jota nähdä pelkää!

      Sen järki vajaa, rampa on, jok' uskoo,

      Ett' avuisuus noin saattaa hairahtua

      Pois luonnon uralta; ja luulla täytyy

      Kavalan hornan juonet siihen syyksi.

      Senvuoks ma vielä kerran väitän, että

      Hän verta-hurmaavilla nestehillä

      Tai muilla tehokkailla juomill' ompi

      Lumonnut hänet.

                      Todistust' ei väite,

      Jos teill' ei ole häntä vastaan syitä

      Parempia kuin moinen tyhjä luulo

      Ja ainainen ja kurja todenmoisuus.

      Mut sanokaa, Othello: olettenko

      Kavalin pakkokeinoin myrkyttänyt

      Ja tytön mielen vallannut, vai onko

      Pyyteenne siivo ollut, moinen, joka

      Lähentää sielun sieluun?

                               Tehkää hyvin

      Ja "joutsilinnast'" impi noutakaa;

      Minusta isän kuullen haastakoon hän.

      Jos tytön puhe minut viekkaaks näyttää,

      Niin antamanne luottamus ja toimi

      Pois ottakaa, niin, viekää vaikka henki!

      No, tuokaa Desdemona tänne.

                                  Mukaan,

      Vänrikki! Paikan tunnette te parhain.

      Siks kunnes saapuu hän, niin totta kuin ma

      Vikani taivahalle tunnustan,

      Niin totta teille korvin kuullaksenne

      Nyt kerron, kuin tuon kaunon lemmen voitin,

      Ja minun hän.

                    Othello, kertokaa se.

                                          Immen isä

      Mua suosi, kutsui minut usein luokseen,

      Kyseli elämäni kaikki vaiheet

      Vuodesta vuoteen, taistelut ja voitot

      Ja muutkin kohtaloni. Kaikki hälle

      Ma selvittelin, poikavuosist' alkain

      Ja itse tarinoimishetkeen saakka.

      Mont' onnetonta seikkaa siinä kerroin

      Ja julmaa vaaraa merellä ja maalla;

      Kuin rynnätessä tuskin surman vältin;

      Kuink' otti korska vihamies mun vangiks

      Ja orjaks myi mun; kuinka pelastuin ma;

      Ja kulkuretkieni kummat vaiheet.

      Tilaisuutt' oli siinä puheeks ottaa

      Avarat rotkot, karut auhdot, vuoret

      Ja louhokset ja lumihuippu-vaarat

      Ja toisiansa syövät kannibalit

      Ja antropophagit ja muut, joill' oli

      Pää hartioitten alla. Desdemona

      Hän harras oli näitä kuulemaan,

      Mut pois hänt' usein askarehet vaati,

      Ja kun ne kiireest' oli suorittanna,

      Palasi taas hän sekä ahnain korvin

      Puhettan' ahmi. Tuon kun huomasin ma,

      Valitsin ajan, keksin keinon, jolla

      Häneltä lypsin pyynnön hartahan,

      Ett' tarinoisin retkeilyni kaikki,

      Joist' oli hän vaan kuullut kappaleita

      Ja niitäkään ei tarkoin. Minä suostuin,

      Ja monast' itkun houkuttelin hältä,

      Kun jonkun kovan kohtauksen kerroin,

      Mink' olin nuorna kärsinyt. Kun päätin,

      Sain mailman täyden huokauksia palkaks;

      Hän vakuutti: "Oi kummaa, kumman kummaa!

      Oi, sääli tuota, ihmeen sääli!" Toivoi,

      Ett'ei hän tuota kuullut ois, mut sitten

      Hän toivoi, ett' ois hänkin moinen

Скачать книгу