LITMIR.BIZ

      Sen kunnon sinussa ma tunnen, Brutus,

      Niin totta kuin ma ulkomuotos tunnen.

      No niin, nyt onkin kunniasta puhe. —

      En tietää voi mit' arvelette sinä

      Ja muut täst' elämästä, mutta minust'

      Olematonna paremp' ois kuin elää

      Ja kaltaistani peljätä. Kuin Caesar

      Vapaana minä synnyin, samoin sinä;

      Sam' oli meillä ravinto kuin hällä,

      Ja kestämme kuin hänkin talven kylmät.

      Kerranpa – oli kolkko, raju ilma,

      Ärjyillen Tiber rantojansa pieksi —

      Huus mulle Caesar: "tuohon raivoon virtaan

      Hypätä kanssan' uskallatko, Cassius,

      Ja niemeen tuonne uida?" Virtaan oiti

      Ma, vaatteet yllä, syöksin, pyytäin häntä

      Mua seuraamaan; ja sen hän, totta, teki.

      Rajuna tyrsky kuohui, suonin vahvoin

      Sysimme sitä, työntäen sen syrjään

      Tai rinnoill' uljailla sen salvaten.

      Mut ennen kuin me määrän saavutimme,

      Huus Caesar: "Cassius, auta, minä hukun!"

      Kuin suuri kanta-isämme Aeneas

      Harteillaan kantoi Trojan liekeistä

      Anchises-ukon, Caesarin ma samoin

      Tiberin laineist' uupuneena kannoin.

      Ja se mies on nyt jumala, ja Cassius

      Saa, kurja raukka, selkä köyryss' olla,

      Kun Caesar penseästi päätään nyökkää.

      Espanjass' oli horkka hällä; silloin

      Kun kohtas tauti, värisi hän, näin sen;

      Värisi tottakin se jumala!

      Huulilta pelkureilta katos puna,

      Ja silmä tuo, jonk' uhkaa mailma säikkyy,

      Kadotti loistonsa; ja voi! hän voihki;

      Tuo ääni, joka käskee roomalaisten

      Puheitaan kuulla ja ne kirjaan panna,

      Kuin sairas impi huusi: "juomist' anna,

      Titinius!" Taivaan vallat! Ihme että

      Mies, luonnoltaan niin heikko, kaiken suuren

      Edelle pääsee näin ja voitonpalmun

      Saa yksinään.

      Taas yleist' ihastusta!

      Nuo riemuhuudot tarkoittavat, luulen,

      Uutt' arvon kertymistä Caesarille.

      Tän ahtaan mailman ylitse hän astuu

      Kuin jätti, ja me kääpiöt me käymme

      Kolossin jalkain väliss' urkkien

      Ja tirkistellen inhaa hautapaikkaa.

      On ihmisellä onnens' ohjat joskus.

      Syy, rakas Brutus, kurjaan pienuuteemme

      On itsessämme eikä tähdissämme.

      Brutus ja Caesar! Mit' on siis se Caesar?

      Miks on se nimi kuulumpi kuin sun?

      Ne piirrä rinnan: sun on yhtä kaunis;

      Niit' äännä: yhtä soipa sun; ne vaakaa,

      Ja sun on yhtä raskas; loihdi niillä,

      Ja Brutus nostaa henkiä kuin Caesar.

      No, kaikkien jumalien nimessä!

      Hän mitä syö, tuo Caesar, kun hän kasvaa

      Noin suureksi? Häväisty olet, aika!

      Sun jalot sukuveres kuivui, Rooma!

      Isonko tulvan jälkeen aikakautta,

      Jonk' yksi mies vaan olis kuuluks tehnyt?

      Ken väittänyt on Roomast' ennen koskaan,

      Ett' yks mies vaan sen laajaan piiriin mahtuu?

      Se totta Rooma on, ja kyllin ruumaa,

      Jos siinä vaan on ainoakin mies.

      Oi, kuulimmehan kuinka isät lausui:

      Tääll' oli muinoin Brutus, joka ennen

      Suvainnut Roomass' olis pirun hovin

      Kuin kuninkaan.

      En lainkaan epäile ma ystävyyttäs,

      Ja arvaan mihin työntää mua tahdot;

      Mietteeni siitä sekä ajastamme

      Ma lausun vasta; tällä haavaa soisin —

      Sydämest' anon sitä – vapaaks päästä

      Kehoituksistas. Lausunut mit' olet,

      Ma sitä tuumin; lausua mit' aiot,

      Ma tyynnä kuulen, kun vaan aikaan sopii

      Niin suurist' asioista neuvotella.

      Siks, jalo ystäväni, harki tuota:

      Maamoukka tahtois Brutus ennen olla,

      Kuin Rooman pojaks itseänsä kiittää

      Oloissa näissä vaikeissa, joilla

      Rasittaa meitä tämä aika uhkaa.

      Iloitsen että heikot sanani

      Saa Brutost' irti senkin verran tulta.

      Jo loppui ilve; Caesar palajaa.

      Kun ohi käyvät, tartu Cascan hihaan;

      Tylyllä tavallaan hän sulle kertoo

      Mit' ompi tähdellistä tapahtunna.

      Sen kyllä teen. – Mut, huomaitsetko, Cassius,

      Caesarin otsaa punaa vihan hehka,

      Ja seura on, kuin nuhteit' olis saanut.

      Calpurnian poski kalvas on, ja silmät

      Niin punaiset ja tuimat Cicerolla,

      Kuin Capitolin neuvostossa joskus,

      Kun senaattorit häntä vastaan väittää.

      Asian laidan kyllä Casca kertoo.

      Antonius!

      Caesar!

      Ma seurahani lihavia tahdon,

      Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.

      Nälkäinen, ontto Cassion on katse:

      Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks.

      Hänest' ei vaaraa, älkää peljätkö:

      Sävyisä hän on, jalo roomalainen.

      Lihavamp' olla sais! Vaan hänt' en pelkää.

      Mut jos mun nimelleni pelko sopis,

      En tiedä ketä niin ma karttaisin

      Kuin

Скачать книгу