LITMIR.BIZ

Скачать книгу

täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme ja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä talvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi.

      Setä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin vanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan koko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi nimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti, mutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut laskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan, paljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta – minä näet pelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta kiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen tavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin viekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin; mutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti, että minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin.

      Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen, mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina väänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt mitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset sanoivat, »laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti», ankara, pikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana. Ainoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. »Hän ei ole mikään merimies», myönsi hän. »Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras merimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta. Katsohan tätäkin», sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle suuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään. »Hän teki tämän – Mr Shuan teki tämän», selitti hän ylpeillen.

      »Mitä!» huudahdin, »kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä.

      Ethän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!»

      »En ole», sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, »ja sen on hänkin näkevä. Katsos tätä», huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa, jonka hän sanoi varastaneensa. »Yrittäköönpä hän vielä – kyllä minä uskallan – sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!» Ja sanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti.

      Minä en ole surkutellut ketään koko tässä maailmassa niin syvästi kuin tätä puolihullua olentoa. Ja minulle alkoi selvitä, että tämä priki »Covenant», hurskaasta nimestään huolimatta4, oli tuskin parempi kuin meriä kulkeva vankila.

      »Eikö sinulla ole ketään ystäviä?» kysyin minä.

      Hän sanoi, että hänellä oli isä eräässä englantilaisessa satamassa, jonka nimeä minä en muista.

      »Hän oli kunnon mies», lisäsi hän, »mutta on nyt kuollut.»

      »Taivaan nimessä», huudahdin minä, »etkö sinä sitten voisi löytää mitään kunniallista tointa maalla?»

      »Eikö mitä», sanoi hän näyttäen hyvin viekkaalta. »Kyllähän ne panisivat minut kauppa-alalle, mutta tietääkseni on se nykyistä tointani kahta pahempi.»

      Minä kysyin häneltä, mikä voi olla kammottavampi kuin ala, jolla hän nyt oli. Siellähän ei uhannut hänen henkeään ainoastaan myrskyt ja meri, vaan myöskin hänen päällysmiestensä pöyristyttävä julmuus. Sen hän tunnusti todeksi; mutta sitten hän alkoi ylistellä elämäänsä, kuvaillen miten hauskaa on astua maihin rahaa lakkarissa, tuhlata sitä kuin mies, ostaa omenia, kulkea nokka pystyssä ja hämmästyttää maanmoukkia.

      »Eikä sitäpaitsi kaikki olekaan niin surkeaa kuin mitä äsken kerroin» lisäsi hän. »On siellä huonompiosaisiakin kuin minä. Esimerkiksi »kahdenkymmenen punnan ihmiset.» Näkisitpähän sinä heidän tunteenpurkauksiansa. Kuulehan kun minä olen nähnyt miehen, varmaan yhtä vanhan kuin sinäkin, (hänen mielestään minä olin vanha) – niin, ja hänellä oli partakin – joka, heti kun olimme päässeet ulos joelta ja hän oli tullut selville asemastaan, alkoi parkua ja elämöidä niin mokomasti! Ja tiedätkös, kun minä tein hänestä surkeasti pilaa! Ja sitten on siellä vielä pikku paitaressujakin – pieniä minuun nähden. – Ja niitä minä pidän kurissa. Kun me milloin kuljetamme noita paitaressuja, on minulla omituinen köyden pätkä, jolla pidän heitä aisoissa.»

      Siihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän »kahdenkymmenen punnan ihmisillä» tarkoitti noita onnettomia, jotka oli lähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä onnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä syistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan.

      Saavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope. Forthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka pohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan ympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on pieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on rakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella puolen näin »Harwes Inn»iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista puistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia.

      Queensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö näytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva matkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui kuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla. Siinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia odottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa, näkyi itse »Covenant». Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita asetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla merimiesten laulavan purjeita haalatessaan.

      Kaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran vihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja, joiden täytyi purjehtia sen mukana.

      Kaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin tien yli setäni luo ja sanoin hänelle:

      »Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään

      'Covenantiin'».

      Hän näytti ikäänkuin heräävän unesta. »Oho», sanoi hän. »Mitä sinä sanoit?»

      Minä toistin sanani.

      »Hyvä, hyvä», vastasi hän, »meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma. Mutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy, laitetaan 'Covenantia' juuri merikuntoon.»

      6 LUKU

      Mitä Queens Ferryssä tapahtui.

      Päästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen huoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli lämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui suuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka huoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti napitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu karvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan tuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja itsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni.

      Sisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi suuren kouransa Ebenezerille.

      »Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour», sanoi hän kauniilla, syvällä äänellä, »ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja nousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.»

      »Kapteeni Hoseason», sanoi setäni, »te pidätte huonettanne kovin kuumana.»

      »Se on minun tapani, Mr Balfour», vastasi laivuri, »minä olen kylmäluontoinen mies; minulla on

Скачать книгу