LITMIR.BIZ

Скачать книгу

asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi säälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu viha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi hän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän hänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja isäni olivat kaksoset – »Siksikö, että se on totta?» kysyin. »Miksi hän oli antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään oikeutta, ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.»

      Hän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle.

      »Minä vastaan sinulle huomenna», vakuutti hän »yhtä varmaan kuin tahdon kuolla.»

      Hän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä. Lukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen taskuuni. Sen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen tulen, jota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen peitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen.

      5 LUKU

      Minä lähden Queens Ferryyn.

      Sinä yönä satoi paljon ja seuraavana aamuna puhalsi purevan kylmä luodetuuli ajaen repaleisia pilvenhattaroita edellään. Ennen auringon nousua ja viimeisten tähtien sammumista kävelin kuitenkin purolle ja uin eräässä sen syvässä pyörteessä. Kylmän veden vielä ihoani kihelmöidessä menin sisään, korjailin tulta, istuuduin sen ääreen miettiäkseni perinpohjin asemaani.

      Nyt olin varma siitä että setäni oli viholliseni. Varmaa oli myöskin, että elämäni oli minun kädessäni ja että setäni oli paneva parhaansa saattaaksensa minut perikatoon. Mutta minä olin nuori ja uskalias ja kuten useimmilla maalaispojilla oli minullakin suuret käsitykset viekkaudestani. Olin tullut hänen ovelleen kerjäläisenä ja melkein lapsena. Hän oli kohdellut minua kavalasti ja väkivaltaisesti. Paras päätös asialle olisi, jos minä rupeaisin käskijäksi ja ohjaisin häntä kuin lammasta.

      Istuin siinä tulen ääressä imien polveani ja naureskellen itsekseni. Ajatuksissani kuvittelin itseni puristavan häneltä salaisuuden toisensa perästä ja pääseväni tuon miehen käskijäksi ja ohjaajaksi. Kerrotaan, että Essendeanin noita oli tehnyt peilin, josta saattoi nähdä tulevaisuutensa. Sellaisen peilin täytyi olla valmistettu jostain muusta aineesta kuin hehkuvista hiilistä, sillä minä en nähnyt yhdessäkään niistä tulevaisuuden kuvista, joita siinä istuessani katselin, laivaa, karvalakkista merimiestä, kivusta lyijynraskaaksi käynyttä päätäni, enkä merkkiäkään niistä kärsimyksistä, jotka odottivat minua.

      Hetken kuluttua läksin pää täynnä ajatuksia nousemaan portaita vapauttaakseni vankini.

      Hän toivotti minulle kohteliaasti hyvää huomenta. Minä vastasin alentuvasti ja itsetietoisesti hymyillen. Pian istuimme aamiaispöydän ääressä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

      »No, sir», kysyin minä ivallisella äänellä, »eikö teillä ole mitään sanomista minulle?» Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin: »On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua maalaispojan pöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä rohkeutta kuin vellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi, tai en ainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat olisimme erehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja vaania henkeäni – ?»

      Hän murisi jotain leikistä ja että hän piti pienestä pilasta. Mutta nähtyään minun hymyilevän, hän muutti puhetapansa ja vakuutti minulle tekevänsä kaikesta selon heti kun olimme syöneet. Minä näin hänen naamastaan, ettei hänellä ollut valmista valhetta, minkä minulle syöttäisi, vaan että hän nyt oli täydessä touhussa jotain kelpaavaa keksiäkseen. Olin juuri aikeissa sanoa hänelle huomioni, kun joku koputti ovelle.

      Pyytäen setääni pysymään paikallaan menin avaamaan ja näin oven takana puolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän näki minut, tanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en koskaan tähän asti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt, näpäytellen sormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä huolimatta hän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi itkevä, puoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä ollenkaan sopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa.

      »Kuinkas voit, toveri?» kysyi hän narrimaisella äänellä.

      Minä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa.

      »Ah, iloani!» sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa:

      »Se mulle on huvi, kun tullut on suvi,

      se vuoden aika parhain»;

      »No niin», sanoin minä, »jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä, julmasti kyllä, sinut oven taa.»

      »Seis, veli!» huudahti hän. »Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai tahdotko sinä, että minä saisin kuuman selkäsaunan? Minulla on kirje ukko Heasy-oasyltä Mr Belflowerille3.»

      Puhuessaan hän näytti kirjettä.

      »Ja kuule, toveri», lisäsi hän, »minä olen nälkäinen kuin susi.»

      »Hyvä», sanoin minä, »tule sisään, niin saat palan haukataksesi, jos sinä siitä mielevämmäksi tulet.»

      Minä vein hänet sisään ja asetin istumaan omalle paikalleni, jossa hän ahnaasti kävi aamiaisemme jäännösten kimppuun, iskien tuon tuostakin minulle silmää ja kujehtien naamallaan tavalla, jota tuo hullu parka piti luullakseni miehekkäänä.

      Sillä aikaa oli setäni lukenut kirjeen ja istui nyt ajatuksiinsa vaipuneena. Yhtäkkiä hän hyppäsi vilkkaasti ylös ja vei minut huoneen etäisimpään nurkkaan.

      »Lueppa tämä», sanoi hän pistäen kirjeen käteeni.

      Kirje, joka nyt on tuossa edessäni, kuuluu sanasta sanaan näin:

      »Harwesin ravintolassa, Queens Ferryssä.

      Sir, – täällä minä olen, köydet maissa, ja lähetän laivapoikani tuomaan tietoja. Jos teillä on entisten lisäksi jotain asiaa meren taa, on tänään siitä tieto annettava, sillä tuuli auttaa meidät nyt hyvin ulos salmesta. En koeta salata, että olen joutunut asiamiehenne, Mr. Rankeillorin kanssa riitaan, josta, jos siitä ei pian loppua tule, saatte odottaa tappioita. Minä olen asettanut vekselin nimellenne, kuten tämän reunaan on merkitty, ja jään teidän kuuliaisimmaksi, nöyrimmäksi palvelijaksenne.

      Elias Hoseason.»

      »Katsos nyt, David», lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen, »minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on erään Dysartilaisen kauppalaivan, »Covenantin», kapteeni. Jos nyt sinä ja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa kapteenia Hawesissa taikka ehkä »Covenantissa» ja katsoa, olisiko hänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin aikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita sanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän seudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja – näin ystävysten kesken sanoen – erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.»

      Mietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle lastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni uskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua laivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin luona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä esittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä merta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken ikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut siitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja purjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä

Скачать книгу