LITMIR.BIZ

Скачать книгу

sun kansasi rakkaus rajaton.

      Tällä kohtaa Bélus tapasi ensimmäisen vakavan esteen. Muistopatsasta ruvettiin juuri valaisemaan ilotulituksella, ja sen ympärille oli kasaantunut paljon uteliaita, joiden tiheän joukon lävitse ei voinut ravata. Täytyi siis antaa hevosen kulkea käyden.

      Mutta Béluksen oli nähty tulevan salamannopeasti ja kuultu ne huudot, jotka sitä saattoivat, ja vaikka sen juoksu oli esteen sattuessa jyrkästi pysäytetty, tuntui kääsien näkeminen tekevän kansanjoukkoon mitä pahimman vaikutuksen. Kuitenkin ihmiset vielä jakaantuivat kahtaalle.

      Mutta jääpatsaan jälkeen ilmestyi kansankokous toisesta syystä.

      Palais-Royalin ristikkoportit olivat auki, ja pihalla oli suunnattomien rovioiden ääressä lämmittelemässä kokonainen armeija kerjäläisiä, joille Orleansin herttuan lakeijat jakelivat keittoa savimaljoissa.

      Mutta vaikka lämmitteleviä ja syöjiä olikin paljon, oli kuitenkin enemmän niitä, jotka katselivat heidän syömistään ja lämmittelemistään. Pariisissa onkin tapana, että mitä tahansa joku tekee, aina hän saa katselijoita.

      Voitettuaan ensi esteen, oli kääsien siis pakko pysähtyä toisen eteen, niinkuin laivan käy karien keskellä.

      Nyt ne huudot, jotka tähän asti olivat vain epäselvänä meluna tulleet molempien naisten korviin, kuuluivat selvästi räyhääjien joukosta.

      Huudettiin:

      "Alas kääsit! Alas musertajat!"

      "Meillekö noin huudetaan?" kysyi ohjaksissa oleva nainen seuralaiseltaan.

      "Pelkään, madame, että todellakin niin on laita", vastasi tämä.

      "Olemmeko ketään musertaneet?"

      "Emme ketään."

      "Alas kääsit! Alas musertajat!" kirkui joukko vimmoissaan.

      Nousi myrsky, hevosen suitsiin tartuttiin, ja Bélus, joka ei suvainnut töykeiden käsien kosketusta, hyppi pystyyn ja korskui kauheasti.

      "Komisariuksen luo, komisariuksen luo!" ulvoi muuan ääni.

      Molemmat naiset silmäilivät toisiaan hämmästyneinä.

      Heti toistivat tuhannet äänet:

      "Komisariuksen luo!"

      Sillä välin kurkistivat jotkut uteliaat kuomin alle, ja kohta kuului joukossa huomautuksia.

      "Ahaa, siinä on naisia!" sanoi muuan.

      "Niin, nukkeja, jonkun Soubisen omia tai jonkun d'Henninin hempukoita."

      "Oopperanaisia, jotka luulevat saavansa ajaa köyhien yli kun niillä on kymmenen tuhatta livreä kuussa, millä voi maksaa sairaalan laskun."

      Tälle viimeiselle letkaukselle hurrattiin riivatusti.

      Kumpaankin naiseen tämä kohtaus vaikutti eri tavalla. Toinen vetäytyi syvemmälle kääseihin kalpeana ja vavisten. Toinen pisti rohkeasti päänsä esille rypistäen kulmakarvojaan ja huulet yhteen puristettuina.

      "Voi, madame, mitä aiotte?" huudahti hänen seuralaisensa ja veti häntä takaisin päin.

      "Poliisikomisariuksen luo!" kirkuivat raivostuneimmat edelleen, "jotta niistä otetaan selko."

      "Voi, voi, madame, nyt olemme hukassa", kuiskasi nuorempi nainen.

      "Rohkeutta, Andrée, rohkeutta vain!" vastasi toinen.

      "Mutta teidät nähdään, ehkä tunnetaan!"

      "Katsokaa takaruudusta, onko Weber vielä paikallaan."

      "Hän koettaa astua maahan, mutta joukko piirittää häntä; kuitenkin hän pitää puoliaan. Kah, nyt hän jo tulee."

      "Weber, Weber, auttakaa meitä astumaan ulos", sanoi nainen saksaksi.

      Kamaripalvelija totteli, ja pari kertaa sysättyään hartioillaan tungettelijat tieltään hänen onnistui avata kääsien jalkapeite.

      Molemmat naiset hypähtivät kevyesti maahan.

      Sillä välin joukko kävi hevosen ja kääsien kimppuun, joiden koppaa ruvettiin särkemään.

      "Mutta mitä ihmettä nyt on tekeillä?" jatkoi vanhempi nainen yhä saksaksi. "Ymmärrättekö tekään siitä mitään, Weber?"

      "Kunniani kautta, madame, en vähääkään", vastasi palvelija, jolta saksan kieli sujui paljoa paremmin kuin ranska ja joka samalla jakeli kelpo potkuja pitääkseen hyökkääjiä loitolla.

      "Eiväthän nuo ole ihmisiä, vaan villipetoja!" puhui nainen edelleen saksankielellä. "Mitä heillä on minua vastaan, sanokaapa!"

      Sillä hetkellä kuului kohtelias ääni, joka oli merkillisesti ristiriidassa kaikkialta tulevien uhkausten ja loukkausten kanssa, vastaavan heille puhtaalla saksinmurteella:

      "Teitä, madame, syytetään siitä, että rikotte tänä aamuna julkaistua poliisimääräystä, jonka mukaan ei saa ennen kevään tuloa kulkea kääseillä, ne kun ovat hyvälläkin kivityksellä vaarallisia, mutta jalkamiehille ihan murhaavat silloin, kun on iljankoa eikä niiden pyöriä voi väistää."

      Nainen kääntyi katsomaan, mistä tämä ystävällinen ääni tuli uhkaavien huutojen keskeltä. Silloin hän huomasi nuoren upseerin, jonka oli varmaankin täytynyt heitä lähetäkseen rynnistellä yhtä urheasti kuin Weber ponnisteli pysyäkseen paikallaan.

      Nuoren miehen hienot ja sirot piirteet, komea vartalo ja uljas ilme miellyttivät naista, joka kiirehti vastaamaan saksaksi:

      "Voi, hyvä Jumala, minä en tiennyt sitä määräystä; minulla ei siitä ollut mitään tietoa."

      "Oletteko ulkomaalainen, madame?" kysyi nuori upseeri.

      "Olen, monsieur; mutta sanokaa, mitä nyt on tehtävä? Kääsini rikotaan."

      "Täytyy antaa rikkoa, madame, ja sillaikaa pujahtaa pois. Pariisin rahvas on raivoissaan rikkaita vastaan, jotka komeilevat ylellisyydellään keskellä kurjuutta, ja tänä aamuna annetun määräyksen nojalla teidät viedään poliisikomisariuksen luo."

      "Ei koskaan!" huudahti nuorempi nainen, "ei koskaan!"

      "Jos niin on", huomautti upseeri nauraen, "niin käyttäkää hyväksenne aukkoa, jonka tungoksessa toimitan, ja menkää pakoon."

      Nämä sanat lausuttiin niin suorasukaisesti, että molemmat muukalaiset ymmärsivät upseerin kuulleen alhaison huomautukset sellaisista tytöistä, joita herrat de Soubise ja d'Hennin elättivät. Mutta nyt ei ollut aika olla arkatuntoinen.

      "Antakaa meille käsivartenne, monsieur, ja saattakaa jollekin ajuriasemalle", sanoi vanhempi nainen käskevällä äänensävyllä.

      "Minäpä olen tuuminut panna hevosenne nousemaan takajaloilleen, ja kun siitä syntyy aika sekamelska, voitte sillaikaa paeta, sillä", lisäsi nuori mies, jonka teki kovasti mieli päästä eroon vaarallisen suojeluspuuhansa vastuusta, "ihmiset kyllästyvät jo kuulemaan meidän puhuvan outoa kieltä."

      "Weber!" huusi nainen kovalla äänellä, "toimita niin, että Bélus nousee pystyyn ja saadaan tuo joukko pelästymään ja väistymään."

      "Ja sitten, madame?"

      "Sitten jäät tänne, ja me lähdemme."

      "Entä jos ne särkevät vaununkopan?"

      "Särkekööt, älä siitä huoli; pelasta Bélus, jos voit, ja varsinkin itsesi; muuta en pyydä."

      "Hyvä on, madame", vastasi Weber.

      Ja kohta hän kutitti arkahermoista irlantilaista hevosta, niin että tämä hypähti pystyyn keskellä linnanpihaa ja kaatoi kumoon innokkaimmat, jotka olivat tarttuneet suitsiin ja aisoihin. Silloin syntyi hirmuinen kauhu ja sekasorto.

      "Tänne käsivartenne, monsieur", sanoi nyt nainen upseerille; "tulkaa, pikku ystäväni", lisäsi hän kääntyen Andréehen päin.

      "No mennään sitten, rohkea nainen!" mutisi upseeri hiljaa ja tarjosi ihailevin mielin käsivartensa sille, joka

Скачать книгу