LITMIR.BIZ

Скачать книгу

käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen pyöriin tai rattaiden aisoihin.

      Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.

      Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty rautasäleistä.

      Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi nuorasta ja ovi aukeni.

      Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden ovella sanoi hän:

      "Tulkaa nopeasti."

      Ja hän sulki oven.

      Jonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten portaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo ennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.

      Gilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus nousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.

      Ja hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden kääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.

      Tuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty rullakaihdinnuoraan, ja kimeä-ääninen kello soi silloin sisällä jossakin Sitten kuului puukenkäin laahustavaa käyntiä ja ovi aukesi.

      Kynnyksellä seisoi noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen nainen.

      Kahden henkilön äänet sekautuivat nopeaan puheluun: toinen niistä oli Gilbertin seuralaisen ja toinen naisen, joka oven oli avannut.

      Ensinmainittu sanoi arasti:

      "Tulenko liian myöhään, hyvä Teresia?"

      Toinen motkotti:

      "Onpa tämäkin illallisaika, Jacques."

      "No niin, no niin, kyllähän siitä selvitään", vastasi vanhus lauhkeasti ja sulki oven ja otti kasvikotelonsa Gilbertiltä.

      "Ahaa, oikein kantaja!" huudahti eukko. "Se tässä vielä puuttuu!

      Sinä et siis enää voi itse kantaa noita kasvikasojasikaan! Monsieur Jacques pestaa itselleen kantajan! Pyydän anteeksi, monsieur Jacques Monsieur Jacquesista tulee oikein suuri herra."

      "No, älähän, älähän", vastasi vanhus, jota oli näin tylysti kutsutti nimellä Jacques, ja asetteli kärsivällisesti kasvejaan uunin reunakkeelle; "no niin, rauhoituhan vähän, Teresia".

      "Maksakin edes hänelle ja anna hänen mennä, niin ettei täällä ole urkkijoita."

      Gilbert tuli kalman kalpeaksi ja ryntäsi ovelle. Monsieur Jacques esti häntä menemästä.

      "Monsieur", vastasi isäntä tavallaan jyrkästikin, "ei ole kantaja, sen vähemmin mikään urkkija. Hän on vieraani, jonka toin mukanani."

      "Vieras! Se tässä vielä puuttuu!"

      "Kuulehan, Teresia", vastasi vanhus yhä lauhkealla äänellä, vaikka siitä jo huomasi selvästi kasvavan jyrkkyyden vivahduksen; "otahan tulta kynttilään, minulla on kuuma ja meillä on jano."

      Muorilta tuli vastaukseksi murina, ensin melkoisen äänekäs, mutta sitten laimeneva. Sitten otti hän tulukset ja iski niitä rasian päällä, joka oli täytetty taulalla; säkenet alkoivat räiskyä ja sytyttivät heti taulan rasiassa.

      Kaiken tämän kohtauksen ajan, jolloin ensin nuristiin ja viimein oltiin vaiti, oli Gilbert seissyt liikkumattomana ja mykkänä ja aivan kuin kiinni naulattuna kahden askeleen päässä ovelta. Ja häntä alkoi suorastaan kaduttaa tulonsa tänne sisään.

      Jacques huomasi, miten nuorukainen kärsi.

      "Tulkaa peremmäksi, monsieur Gilbert", pyysi hän, "olkaa hyvä".

      Muori käänsi keltaista ja jöröä naamaansa nähdäkseen, kenelle hänen puolisonsa puhui näin harkitun kohteliaasti, ja silloin Gilbert näki tarkemmin tuon naisen, ohueen kuparijalkaan pistetyn kynttilän ensimmäisessä hohteessa.

      Gilbertistä olivat jo ensi silmäyksellä nuo näkemänsä kasvot ylen vastenmieliset. Sillä ne olivat ryppyiset ja punaisen pöhöiset ja paikoittain ikäänkuin sapella kyllästetyt. Silmät olivat paremminkin terävät kuin vilkkaat ja enemmän kevytmieliset kuin terävät, ja koko typerähkö naama oli nyt lattean alistuvainen, alistuvaisuutta, jonka laadun eukon ääni ja äskeinen vastaanotto osoitti.

      Mutta eukkokaan ei puolestaan ollut suinkaan tyytyväinen nuorukaisen kalpeihin kasvoihin ja hänen varovaisuuteensa ja jäykkyyteensä.

      "Sen minä uskon, että teillä on kuuma ja että teillä on jano, herraset", murisi Teresia. "Kyllähän siinä tosiaan väsyy, kävellä kaiket päivää metsän siimeksessä, ja kyllähän se on työtä, kumartua silloin tällöin ottamaan maasta jotakin ruohoa! Sillä tietysti vieraskin kerää rohtoja: se on aina virattomien virkaa."

      "Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen", vastasi Jacques yhä jyrkemmäksi lujenevalla äänellä; "ja hän on suonut minulle kunnian olla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani ottaa hänet ystävänä vastaan".

      "Kahdelle täällä jotakin lienee, mutta ei kolmelle", mutisi Teresia.

      "Minä olen vaatimaton ja samoin hänkin", vastasi Jacques.

      "Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen! Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan kiinni."

      "No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."

      "Mutta…"

      "Avaa, minä lähden."

      "Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?.. Kas niin, täytyy tyytyä siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"

      "Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen, jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis isännän ja emännän paikkoja.

      Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka kansi oli täynnä parsittuja sukkia.

      Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti puhdistetun tinapikarin.

      "Etkö sinä menekään alas?" kysyi Jacques vaimoltaan.

      "Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne puolentoista naulaa, se saa riittää."

      Niin sanoen kantoi hän keiton pöytään.

      Jacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi liemimaljasta.

      Kaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa omaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi perheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän ennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.

      Muori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen lautaseensa.

      "Keitä täällä on käynyt tänään?" kysyi Jacques, kääntääkseen

Скачать книгу