LITMIR.BIZ

Скачать книгу

kuljeskella joutilaana?"

      "Monsieur, minä tahtoisin lähteä Saint-Denisiin", vastasi Gilbert.

      "Miksi juuri sinne?"

      "Madame la dauphine saapuu sinne huomenna."

      "Ah, se on totta; huomenna ovat Saint-Denisissä dauphinen vastaanottojuhlat."

      "Ne juuri", virkkoi Gilbert.

      "Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi", sanoi Rousseau, "ensin minusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut yksinvallan komeuksia".

      "Monsieur…"

      "Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne. Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin, vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen, hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."

      Gilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.

      "Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."

      "Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".

      "Varmaankin; – mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette, että sanon teille…"

      "Monsieur", vastasi Gilbert, "minä en ole filosofi".

      "Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?"

      "Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti", vastasi Gilbert.

      Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.

      "No, olkoon", sanoi hän, "teillä lienevät syynne. Se on toista se".

      "Kyllä, monsieur, minulla on omat syyni, eivätkä ne ole läheskään sitä uteliaisuutta, joka vetää ihmisiä näkemään harvinaisia näytöksiä, sen voin teille vakuuttaa."

      "Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori mies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa."

      "Olenhan teille sanonut", vastasi Gilbert surullisena, "että minä olen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis nyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?"

      "Saatte, ystäväni."

      "Kiitoksia, monsieur."

      "Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan täällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia", jatkoi Rousseau.

      "Monsieur", vastasi Gilbert, "ettekö te olisi hyljännyt kaiken maailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä jälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?"

      "Se on aivan totta", virkkoi Rousseau; "nyt ymmärrän: te olette nuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni."

      Kun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään, virkkoi Rousseau itsekseen:

      "Se ei ole kunnianhimoa, se on rakkautta!"

       KUUDES LUKU

      Noidan vaimo

      Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä, sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea, mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä, mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.

      Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa, josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä sisälle.

      "Mitä te tahdotte, madame?" kysyi eräs porvareista.

      "Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.

      "Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan, on nyt mennyt."

      "Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.

      "On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai soitettava suuren portin kelloa."

      Toinen porvari tuli luokse.

      "Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"

      "Kyllä, sen tiedän."

      "Vertudieu! Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös, että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"

      Nämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.

      Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.

      "Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne myöskin".

      Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa, jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.

      Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos luostarirakennuksesta.

      "Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette päässyt tänne?"

      "Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä luostarin johtajattaren puheille".

      "Madame ei ota vastaan tänä iltana."

      "Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."

      "Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin kokousta."

      "Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa, ja voimani aivan pettävät."

      "Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn."

      "Sisko, minun on ilmoitettava

Скачать книгу