ТОП просматриваемых книг сайта:
Veljekset: Talvinen tarina. Роберт Стивенсон
Читать онлайн.Название Veljekset: Talvinen tarina
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Роберт Стивенсон
Издательство Public Domain
Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä, niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.
"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen tilaisuuden päästänyt käsistäni."
Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä; seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.
Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli honkametsää. Vaivuimme heti uneen.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.
Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.
"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani? Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi. Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista penningistä!"
Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu; niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain levottomuutta herättävää.
Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.
Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä merirosvolaiva oli vallattu – se riitti varmaan saamaan koko seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme; silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.
Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen näköinen.
Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta, kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin suinkin.
Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen tänne peläten Saaraa; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että Saara oli edellisenä päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi. Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.
"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja päistämme on luvattu palkinto."
Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti. Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte halunneet."
"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies, pitäisi tehdä mitä haluamme."
Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen. Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn Saarankin ohi, ja kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta. Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta