LITMIR.BIZ

Скачать книгу

Octave. Mitä, mistä asiasta, Scapin?

       Scapin. Eräästä seikasta, jossa jouduin hiukan eripuraisuuteen oikeuden kanssa.

       Octave. Oikeudenko?

       Scapin. Niin. Meillä oli pieni kina keskenämme.

       Octave. Sinulla ja oikeudella?

       Scapin. Niin. Minua kohdeltiin suoraan sanoen sikamaisesti; ja aikakautemme kiittämättömyys suututti minua siihen määrin, että päätin senjälkeen olla kokonaan vehkeilemättä. Siinä se! Mutta aiotteko, aiotteko kertoa minulle tässä vielä teidänkin asianne?

       Octave. Tiedät hyvin, Scapin, että kaksi kuukautta sitten lähtivät isäni ja herra Géronte matkalle yhteisissä kauppa-asioissa.

       Scapin. Minä tiedän sen.

       Octave. Ja että isämme jättivät Léandren ja minut tänne, minut Silvestren, ja Léandren sinun valvottavaksi.

       Scapin. Tiedän. Olen erittäin hyvin suorittanut tehtäväni.

       Octave. Vähän sen jälkeen näkee Léandre erään nuoren mustalaistytön, johon hän ihastuu.

       Scapin. Oh! Senkin tiedän.

       Octave. Hyviä ystäviä kun olemme, uskoi hän heti rakkautensa minulle ja vei minut katsomaan tyttöä. Hän oli mielestäni kyllä kaunis, mutta minuun ei tyttö tehnyt samaa vaikutusta kuin Léandre olisi toivonut. Hän puhui rakastetustaan minulle joka päivä, ylisteli myötäänsä hänen suloaan, kiitteli hänen neroaan. Ja monta kertaa hän soimasikin minua, kun en muka kylliksi ottanut osaa hänen ylistysvirsiinsä, enkä välittänyt hänen lemmenhankkeistaan.

       Scapin. Vielä en ymmärrä mitä tällä kaikella tarkoitatte.

       Octave. Kun eräänä päivänä seurasin Leanderia hänen rakastettunsa holhoojan luo, kuulimme muutamaa syrjäkatua kulkiessamme pienestä talosta surkeasti valittavan äänen. Kysyimme syytä siihen. Eräs vaimo selitti silloin voivotellen, että talossa oli ulkomaalaisia naisia niin kurjan onnettomassa tilassa, ettei kukaan ihminen voi heitä säälimättä katsella, ellei ole aivan tunteeton.

       Scapin. Entäs sitten?

       Octave. Uteliaisuutemme sai meidät houkutelluksi sinne. – Astuimme huoneeseen. Siellä näimme kuolevan naisen ja hänen vieressään katkerasti itkevän tytön. Tuo tyttö oli maailman kaunein tyttö.

       Scapin. Ahaa!

       Octave. Joku toinen olisi hänen vaatteissaan näyttänyt inhoittavalta, sillä hänellä ei ollut päällään muuta kuin pieni, soma hame, yksinkertainen, liinainen röijy. Päälaella oli keltainen myssy, jonka alta kutrit valuivat olalle. Tällaisessa asussa oli hän niin perin suloinen, hän oli ihanuus, herttaisuus ja sydämellisyys itse.

       Scapin. Jo alan käsittää.

       Octave. Jos olisit siinä tilassa nähnyt hänet, Scapin, olisit ihan varmaan ihastunut häneen.

       Scapin. Oh! Sitä en epäilekkään, ja vaikka nyt en olekkaan häntä nähnyt, niin pidän häntä aivan lumoavana.

       Octave. Hänen kyyneleensä eivät olleet niitä inhoittavia kyyneleitä, jotka rumentavat kasvot. Hän oli hurmaava itkiessään ja surunsa oli kauneinta koko maailmassa.

       Scapin. Kyllä ymmärrän.

       Octave. Kun hän hellästi heittäytyi kuolevan ruumiin yli kutsuen häntä rakkaaksi äidikseen, silloin kaikkien silmät vettyivät katsellessaan sitä liikuttavaa kohtausta.

       Scapin. Se on todellakin liikuttavaa, ja minä ymmärrän kyllä, että te rakastatte häntä.

       Octave. Ah, Scapin, raakalainenkin olisi rakastunut häneen.

       Scapin. Epäilemättä. Millä sen olisi estänyt!

       Octave. Koeteltuani muutamalla sanalla lohduttaa kaunista surevaa tyttöä, lähdimme pois, ja kysyessäni, mitä Léandre piti hänestä, vastasi hän vaan kylmästi, että tyttö oli hänen mielestään jokseenkin soma. Tuo kylmäkiskoisuus loukkasi minua, enkä tahtonut siis ilmaista Léandrelle, minkä vaikutuksen tytön ihanuus ja herttaisuus oli tehnyt minuun.

       Silvestre (Octavelle). Jollette lyhennä kertomustanne, niin saamme seisoa tässä aamuun asti. Antakaa minun lausua lopettajaisiksi pari sanaa. (Scapinille). Hänen sydämensä syttyi heti ilmi tuleen; hän ei enään voinut elää lohduttamatta surevaa kaunotarta. Mutta palvelijatar, joka äidin kuoltua otti tytön hoteihinsa, estää hänen taajat vierailunsa. Siitäkös herra joutuu epätoivoon. Hän vaatii, rukoilee, vannoo, mutta turhaan. Hänelle vastataan, että tyttö, vaikka onkin köyhä ja turvaton, on kunniallista sukua, ja jollei hän tyttöä aijo naida, saa hän luopua ahdisteluistaan. Esteet kiihdyttävät hänen rakkauttaan. Hän miettii, punnitsee, horjuu, päättää ja on kolmen päivän päästä tytön kanssa naimisissa.

       Scapin. Kyllä ymmärrän.

       Silvestre. Nyt, ajatelkaa vielä lisäksi, että äkkiä palaa hänen isänsä, jonka luultiin tulevan vasta kahden kuukauden päästä. Eno on päässyt salaisten naimisten perille ja Léandrelle puuhataan vaimoksi Géronten tytärtä. Géronte meni Tarentumissa uusiin naimisiin, ja siitä liitosta syntyi tämä tytär.

       Octave. Ja vielä tämän lisäksi ajattele, missä köyhissä oloissa rakastettuni on, ja kuinka voimaton olen auttamaan häntä.

       Scapin. Siinäkö kaikki. Ja semmoisen pikkuseikanko takia joudutte molemmat päästä pyörälle! Siitäkös vasta kannattaa semmoinen melu nostaa! Etkö sinä ollenkaan häpeä, sinä kun noin jonninjoutavan takia hämmästyt. Mitä hittoa! Mies, pitkä ja paksu kuin isäsi ja äitisi, etkä löydä aivokopastasi jotain siivon kepposta, jotain kunniallista pientä sotajuonta, jolla voisit asianne järjestää! Hyi! Hiisi vieköön tuollaisen pöllön, tuskin olin minä tuota suurempi, kun jo olin tullut kuuluisaksi senkin seitsemäin kepposten takia.

       Silvestre. Myönnän kyllä, ettei taivas ole suonut minulle sinun lahjojasi ja ettei minulla ole sinunlaistasi neroa, jotta voisin joutua oikeuden kanssa tekemisiin.

       Octave. Tuolla tulee ihana Hyacinthe.

      KOLMAS KOHTAUS

      Edelliset. Hyacinthe.

       Hyacinthe. Voi, Octave, onko se totta, mitä Silvestre kävi Nerinelle sanomassa. Isänne siis palaa kotia ja aikoo naittaa teidät?

       Octave. Niin Hyacinthe! Ja tämä odottamaton tapaus on masentanut mieleni. Mutta mitä näenkään! Te itkette! Miksi kyyneleitä? Luuletteko minun uskottomaksi, sanokaa? Ettekö ole vakuutettu rakkaudestani teihin.

       Hyacinthe. Olen, Octave, minä olen vakuutettu rakkaudestanne, mutta en tiedä, rakastatteko minua ikuisesti.

       Octave. Voisinko rakastaa teitä rakastamatta koko elinaikani?

       Hyacinthe. Olen kuullut sanottavan, Octave, että miesten intohimot ovat liekin kaltaisia, joka sammuu yhtä helposti kuin syttyykin.

       Octave. Rakas Hyacinthe, minä vannon rakastavani teitä aina kuolemaani asti.

       Hyacinthe. Tahdon kyllä uskoa että tunnette sen mitä lausutte, ja että puhutte rehellisesti. Mutta olettehan riippuvainen isästänne ja hän aikoo ehkä naittaa teidät väkivalloinkin. Oi, minä kuolen, jos niin käy!

       Octave. Ei, kaunis Hyacinthe, ei mikään isä voi pakoittaa minua uskottomaksi teille. Vaikka en koskaan ole nähnyt morsiantani, inhoan jo häntä, ja vaikka en ole julma, toivoisin ettei meri milloinkaan häntä toisi näille rannoille. Elkää sen vuoksi itkekö, minä rukoilen, armas Hyacinthe, nähdessäni kyyneleenne vihloo sydäntäni.

       Hyacinthe. Koetan siis hillitä kyyneleitäni, ja odotan rohkein mielin, minkä kohtalon taivas määrää minulle.

       Octave. Taivas meitä

Скачать книгу