LITMIR.BIZ

Скачать книгу

sangen ponnekkaasti – mutta sepä olikin aihe, joka aina panee pontta naisiin."

      "Te olette kovin ankara meitä kohtaan."

      "Nyt on sinun vuorosi tulla kiusatuksi", sanoi nti Lucas. "Nyt minä menen avaamaan pianon, Eliza, ja sinä tiedät mitä siitä seuraa."

      "Sinä olet todellakin merkillinen ystävä! – Aina kiusaamassa minua soittamaan ja laulamaan jos jonkinlaisten ihmisten korville! Jos minun turhamaisuuteni kallistuisi musiikkiin, niin en todellakaan istuisi pianon ääreen tietäessäni kuulijaini joukossa olevan sellaisia, jotka ovat tietysti tottuneet kaikkein parhainten soittajain esityksiin." Nti Lucasin yhä kiusatessa hän kuitenkin myöntyi: "No, olkoon menneeksi – jos täytyy, niin täytyy." Ja katsahtaen merkitsevästi hra Darcyyn hän lisäsi: "Tunnette kai vanhan hyvän sananlaskun: Pidätä henkeäsi, jotta jaksat puhaltaa puuroosi – siksipä minunkin täytyy nyt lakata puhelemasta jaksaakseni laulaa."

      Hän soitti ja lauloi miellyttävästi, vaikkei suinkaan mestarillisesti. Parin laulun perästä, ja ennenkuin hän ennätti edes vastata monien pyytelyihin toisteluista, lykkäsi hänet kiivaasti soittokoneen äärestä sisarensa Mary, joka luonnollisesti – ollen joka suhteessa perheen ainoa täydellinen vesa – oli innokas näyttämään hänkin taitoaan ja niittämään kunniaa.

      Marylla ei ollut kykyä eikä taitoa – ja vaikka turhamaisuus oli antanut hänelle tarmoa ahkeraan harjoittelemiseen, oli se myöskin antanut hänelle perin vaateliaan ja itseluuloisen esitystavan, joka olisi ollut haitaksi etevämmällekin kyvylle. Elizabethin korutonta esitystä oli kuultu paljon suuremmalla nautinnolla, vaikka hän ei ollut soittanut puoleksikaan niin taidokkaasti; ja taottuaan loppuun pitkän pianokonsertin voi Mary olla tyytyväinen, kun voi ostaa itselleen kiitollisia kättentaputuksia irlantilaisilla ja skottilaisilla kansantanssisävelmillä, joiden mukaan hänen nuoremmat sisarensa, Lucasin lapset ja pari kolme nuorta upseeria kävivät kohta pyörimään.

      Hra Darcy seisoi syrjässä hyvin tyytymättömänä sellaiseen illanviettotapaan, joka teki kaiken puhelun mahdottomaksi – eikä hänen mielialansa suinkaan parantunut, kun hänen vieressään seisova Sir William nykäisi häntä kylkeen ja huomautti leveästi hymyillen:

      "Tämäpä vasta somaa huvia nuorille, eikö totta, herra Darcy? Ei tanssin voittanutta! Minun mielestäni sen pitäisi olla hienojen seurapiirien kaikkein parhaita huvituksia, vai mitä arvelette?"

      "Varmastikin, herrani; ja samalla on sillä sekin etu, että se on maailman kaikkein vähimmänkin hienostuneiden seurapiirien huvitus – jokainen villi raakalainenkin kykenee heittelemään sääriään."

      Sir William vain hymyili. "Teidän ystävänne tanssii mainiosti", hän jatkoi hetken äänettömyyden perästä, nähdessään Bingleyn hilpeästi pyörivän tanssijain piirissä; "ja arvaanpa, että itsekin olette siinä taidossa mestari, herra Darcy."

      "Näitte kai sitten minun tanssivan Merytonissa, herrani?"

      "Näin tosiaankin, ja sitäkös oli nautinto katsella. Taidatte usein tanssia St. James'issa?"6

      "En koskaan herrani."

      "Ettekö ajattele, että se olisi sopiva kunnianosoitus sille pyhälle paikalle?"

      "Sitä kunniaa en kernaasti osoita millekään paikalle, mikäli vain voin välttää."

      "Teillä on kai oma talo Lontoossa, arvaan mä?" jatkoi hyväntahtoinen isäntä kammahtamatta toisen töykeydestä.

      Hra Darcy kumarsi.

      "Minäkin olen vähin ajatellut asettua pääkaupunkiin, sillä liikun mielihyvin ylhäisessä maailmassa, mutta en ole oikein varma, sopiiko Lontoon ilma hyvin Lady Lucasille."

      Hän vaikeni odottaen vastausta, jota hänen vieraansa ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas antamaan. Nähdessään Elizabethin silloin lähestyvän heitä kohti sai isäntä ylivoimaisen kohteliaisuuden puuskan ja luikkasi huoneen poikki häntä kohti:

      "Kiltti Eliza neiti, miksi ette ole mukana tanssimassa? Herra Darcy, sallikaa minun esittää teille tämä nuori neiti erittäin miellyttävänä tanssitoverina. Olen varma, ettette voi kieltäytyä tanssimasta, kun tällainen sulotar odottaa teitä." Ja tarttuen Elizabethin käteen hän yritti kurottaa sen hra Darcylle, joka – vaikka ylen ällistyneenä, – ei näyttänyt lainkaan haluttomalta tarttumaan siihen, jollei neitonen olisi äkkiä nykäissyt kätensä pois ja sanonut hiukan harmistuneena:

      "Minua ei laisinkaan haluta tanssia, Sir William. Ettehän vain luule minun tulleen tännepäin kerjätäkseni itselleni tanssittajaa?"

      Vakavan kohteliaasti aneli hra Darcy kunniaa saada viedä hänet lattialle, mutta turhaan. Elizabeth pysyi jyrkkänä kiellossaan, eikä Sir Williaminkaan onnistunut houkuttelullaan kääntää hänen mieltänsä.

      "Te liihoittelette niin suloisesti tanssin pyörteissä, neiti Eliza, että on oikein julmaa kun kiellätte minulta huvin nähdä teitä. Ja vaikka tanssi ei yleensä ole tälle herralle mieleen, niin uskon hänen kernaasti uhrautuvan meidän hyväksemme puolituntiseksi."

      "Herra Darcy onkin aina ylen kohtelias", virkkoi Elizabeth hymyillen.

      "Niin onkin, kuinkas muuten; mutta, rakas neiti Eliza, kukapa ei joutuisikaan kiusaukseen olla kohtelias saadessaan sellaisen tanssitoverin?"

      Elizabeth hymähti katkerasti ja kääntyi poispäin. Hänen vastarintansa ei näyttänyt kovinkaan pahoittaneen tanssiin pyytelijää, ja tämä ajatteli jonkin verran suosiollisemmin itsepäisestä neitosesta, kun nti Bingley havahdutti hänet aatoksistaan:

      Hra Darcy kuunteli aivan välinpitämättömästi toisen lepertelyä; ja nähdessään hänen välinpitämättömyytensä arvasi nti Bingley aseman pelastetuksi ja jatkoi yhä rohkeammin naljailuaan.

      VII LUKU

      Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei, vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta puntaa.

      Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.

      Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista – siis sangen mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan. Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin7 saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja päämaja tuli olemaan Merytonissa.

      Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna

Скачать книгу