Magnhild - Bjørnstjerne Bjørnson

Скачать книгу

hän tahtoi tytön onnea.

      Mutta kaikkea tätä Magnhild ei sietänyt kuullakaan, ja näin hän juoksi ulos ovesta. Ulkona porstuassa hän tyrskähti itkemään ikäänkuin sydämestään murtuakseen; hänen täytyi itkuansa hillitäkseen rientää ylös ullakolle. Ja siellä ylhäällä hänen surunsa vähitellen selkeni jonkunlaiseen itsetajuntaan. Ei hän surrut sitä että satulaseppä tahtoi häntä omakseen, vaan sitä etteivät kirkkoherra ja rouva tahtoneet häntä omakseen.

       Niin oli hän asian käsittänyt.

      Kun opettajatar sai tiedon asiasta, joutui hän suorastaan riitaan rouvan kanssa, joka ei osannut ymmärtää Magnhildia; sillä siihen opettajatar pystyi niin oivallisesti. Olihan tuo sukkela mies, oikein älykäs. Hän oli rikas, hauska, tosin hiukan ruma, – mutta eihän sen seikan laita ollut niin arka ainakaan tuolla alhaalla Örenissä. (Hänen nimenomaiset sanansa.) Ja samaan sävyyn puheli hän myös Magnhildille, kun hän vihdoin onnistui saamaan tämän satuttaviinsa. Magnhild oli jo pilalle itkeytynyt ja hyrskähti uudelleen itkuun, mutta ei muuten virkkanut sanaakaan.

      Kirkkoherra lausui jokseenkin lyhyesti satulasepälle, että kun nyt kerran asian laita oli näin, olisi hänen parasta lähteä tiehensä. Satulaseppä itse halusi tätä; hän olikin nyt saanut, työnsä valmiiksi. Kuinka paljon hän koettikin päästä Magnhildin puheille, ei hän saanut edes nähdä tätä. Hänen täytyi siis matkustaa ilman häntä.

      Magnhild ei seuraavina päivinä näyttäytynyt arkisalissa eikä pöydässä. Ei kukaan etsinyt häntä puhutellakseen häntä. Opettajatar katsoi aivan luonnolliseksi, että hän kuitenkin niin vakavan asian takia tahtoi olla yksinään ja itsekseen.

      Eräänä päivänä heidät yllätettiin sillä, että posti toi kirjeen ja ison paketin Magnhildille. Kirje kuului:

      'Saattaakseni hauskan pilanpitomme perille, rakas Magnhild, olen matkustanut tänne alas. Taloni maalattiin kesällä ulkoa sekä sisältä, pilanteko joka nyt näyttää miltei todelta, – eikös totta?

      Sänkyjä, huonekaluja, sänkyvaatteita j.n.e. pidän kaupan, niin että nyt voin ostaa niitä itseltäni. Kun ajattelen tarkoitusperää, syntyy siitä hupaisin kauppa mitä milloinkaan olen tehnyt.

      Voitko muistaa, miten me nauroimme, silloin kun minä otin mittaa sinusta oikein kerrankin todistaakseni, miten aivan liian lyhyt sinun hameesi oli miehustasta, aivan liian väljä olkapäistä ja liian kapea helmoista? Sattumalta kirjoitin muistiin sinun mittasi, ja niiden mukaan neulotan nyt sinulle:

      1 mustan silkkihameen (Lyonin taftia),

      1 ruskean (Kashemiria),

      1 sinisen (ohutta villa-kangasta).

      Kuten aina olen sinulle sanonut, luulen sinisen pukevan sinua parhaiten.

      Nämä tavarat eivät heti ilman muuta ole valmiit; ne saapuvat sentähden vasta sopivan tilaisuuden tultua.

      Mutta, mitä kenties haluat, tilasin sähkösanomalla Bergenistä, heti tänne alas saavuttuani; siellä on kaikki semmoinen valmisna saatavissa. Odotettavasti saat ne samalla postissa, jossa tämän kirjeen saat.

      Kuten näet (ja vastedes saat nähdä) seuraa kaikenlaista pilanpitoa naimisiin joutumisen mukana. Niinpä minä myös tänään olen tehnyt testamenttini ja siinä määrännyt sinut perillisekseni.

      Kunnioittavasti tervehtien kirkkoherraa ja hänen arvoisaa perhettään, merkitsen nimekseni alamainen pilanpitäjäsi

       T. Skarlie.'

      Magnhild oli paennut turvaan ullakolle mukanaan sekä kirje että iso paketti. Hän oli karannut käsiksi kirjeeseen ja lakkasi sitä lukemasta hämmentyneenä ja peloissaan, hän repäisi auki paketin ja löysi siitä useampia kertoja kaikkea sellaista mikä muodostaa naisen alusvaatetuksen. Hän nakkeli niitä joka puolelle, hehkuvan punastuneena, suutuksissaan ja hämillään. Hän istahti ja itki ääneensä.

      Nyt hän tunsi uskaltavansa puhua. Hän juoksi alas rouvan luo, heittäytyi tämän kaulaan, kuiski: "anteeksi!" pisti kirjeen hänelle käteen ja katosi. Rouva ei ymmärtänyt hänen sanaansa "anteeksi!", mutta kyllä sen että hän itki ja oli suuressa mielenliikutuksessa, otti kirjeen ja luki. Se näytti olevaa kummallinen muodoltaan; mutta sisällys tuntui hänestä sitä selvemmältä, sillä olihan se vanhemman, järkevän miehen huolenpitoa ja kaikin puolin kunnioitettavaa. Se miellytti vanhaa perheen äitiä ja hän meni sitä miehelleen näyttämään. Tämä havaitsi samaa; hän alkoi uskoa että tämän omituisen miehen kanssa täytyi Magnhildin tulla onnelliseksi. Rouva haki kaikkialta Magnhildia sanoakseen tälle, että he molemmin, sekä kirkkoherra että hän, huomasivat kirjeen lupaavan hyvää. Kerrottiin Magnhildin olevan ullakolla, jonka takia rouva otti vaatetta yllensä, koska oli kylmä, ja nousi sinne ylös. Hän tapasi opettajattaren, jonka hän otti mukaansa. He eivät nähneet Magnhildia, vaan tavarat, jotka romustivat heitettyinä pitkin permantoa, laatikoita ja kapsäkkejä. He kokoilivat ne yhteen, laskivat ne, tarkastivat niitä ja näkivät ne oivallisiksi. He ymmärsivät että sellainen lahja voi saattaa nuoren neidon hämilleen, mutta olihan antaja jo vanhempi mies, jolla oli lupa ottaa asia isällisesti. Tämän he sanoivat Magnhildille, kun vihdoin löysivät hänet. Ja hän – ei uskaltanut enää olla tuttavallinen. Tämä johtui siitä, että rouva opettajattaren avustamana puhui, kuten he itse sanoivat, järkeä hänelle. Hänen ei tulisi olla ylpeä, vaan muistaa olevansa köyhä tyttö, jolla ei ollut sukulaisia eikä tulevaisuutta.

      Seuraavina päivinä kävi hän itsekseen salaista taistelua. Mutta häneltä puuttui siihen jäntevyyttä. Ja mistäpä hän olisikaan sitä saanut? Mihin hän turvautuisi, kun kirkkoherran herrasväki niin ilmeisesti oli väsynyt häneen?

      Vähän jälkeenpäin tuli laatikko sisältäen hänen pukujansa y.m. Magnhild antoi sen seista, mutta opettajatar, joka niin hyvin ymmärsi tämän kainouden, piti huolta siitä että se avattiin. Hän ja rouva ottivat ulos vaatekappaleen toisensa perästä, eikä aikaakaan, kun Magnhild jo seisoi verhottuna toiseen pukuun toisensa perästä ison kuvastimen ääressä salin etusuojamassa. Ovet olivat suljetut, rouva ja opettajatar kovin innoissaan. Vihdoin tuli musta silkkipuku, eikä Magnhild enää jäänyt väliäpitämättömäksi. Hän tunsi punastuvan mielihyvän nähdessään peilissä oman kuvansa hienon puvun puitteissa. Hän keksi ilmi oman itsensä pala palalta. Jos ne olivat kasvot, niin ei hän ennen kuin vasta tänään oikein ollut pannut merkille, että niiden kasvot, jotka hän nyt näki vieressään, valuivat yhteen, kun taas hänen kasvonsa – Hän näki sen sillä itsetunnolla, minkä kaunis, hyvin istuva puku heti paikalla herättää.

      Tämä hänen oman itsensä kuva seisoi päiväkausin elävänä hänen edessään. Hän varoi hämmentämästä sitä katselemalla enään itseään peilissä. Taaskin keräysivät nuo vanhat unelmat, jotka pyrkivät meren taa jotakin vierasta ja suurta etsimään.

      Entäs naimaliitto? Sen työnsi hän tämmöisten tunnelmain vallitessa luotansa niinkuin laskuportaat, jotka vedetään maihin sittekun niitä on käytetty. Miten saattoi hän näin tehdä? – Niin, kuinka monasti hän niinä vuosina, jotka seurasivat, seisahtuikaan ajattelemaan tätä asiaa? Mutta se jäi hänelle aina yhtä käsittämättömäksi.

      Häntä ei saatu taivutetuksi pukemaan yllensä yhtäkään noita uusia pukuja, sinä päivänä jolloin Skarlie oli tulossa, eikä myöskään lähtemään ulos häntä kohtaamaan; päinvastoin hän piiloutui näkyvistä. Myöhemmin ja ikäänkuin sattumoisin hän tuli näkyviin, johdonmukaisesti kohteli hän sekä naimiskauppaa että sulhasta jonakin, joka ei koskenut häntä.

      Skarlie oli pirteänä; sekä rouva että kirkkoherra koettivat näet korvata Magnhildin puuttuvaa kohteliaisuutta, ja hän myöstyi heidän ponnistuksiinsa oikein voittavalla tavalla. Opettajattaren mielestä hän oli suorastaan rakastettava.

      Magnhild istui toisena iltana ruokasalissa järjestellen muutamia kapineita, jotka kuuluivat käsityökouluun ja nyt piti toimitettaman tilaajille. Hän oli yksinään ja Skarlie tuli vaiti ja hymyillen, lukitsi vitkaan oven jälkeensä ja istuutui hänen viereensä. Tyttö tunsi satulasepän hajun, mutta ei katsahtanut ylös. Skarlie

Скачать книгу