LITMIR.BIZ

Скачать книгу

uudestaan: "Kun toisinaan olen ollut kotona, olen tarkannut tuota lasta. Tänään on hän taaskin johtunut mieleeni. Hän ei enää saa harjoittaa sitä, mikä on pahaa." Äidin kasvot osoittivat selvästi, että hänen teki mielensä kysyä: "Mitä sinun siihen tulee?" Vaan tyynenä lausui Ödegaard: "Tulee kai hänen kuitenkin oppia jotakin?" – "Ei!" – Hieno puna lensi Ödegaardin kasvoille: "Minkätähden ei?" – "Ovatko ne siis paremmat, ne, jotka jotakin taitavat?" Gunlaugilla oli vaan yksi ainoa kokemus, ja siitä hän piti kiinni. – "Minua ihmetyttää, että kukaan ihminen voi kysyä tuommoista!" – "Niin kyllä; – minä tiedän, etteivät ne ole paremmat", sanoi Gunlaug ja astui alas portaita, tehdäkseen lopun tästä lärpätyksestä. Vaan Ödegaard meni suoraan hänen eteensä: "Tässä on kysymyksenä velvollisuus, jota ette saa laiminlyödä. Te olette ymmärtämätön äiti." Gunlaug silmäili häntä kiireestä kantapäähän: "Kuka on sinulle sanonut, mikä minä olen?" sanoi hän astuen hänen ohitsensa. – "Sen te itse olette sanonut ja juuri vast'ikään; sillä olisittehan muutoin nähnyt että tämä lapsi menee kadotukseen." Gunlaug kääntyi; silmä kohtasi silmää; hän näki, että Ödegaard pysyi siinä, mitä oli sanonut, ja Gunlaug peljästyi. Hän oli seurustellut vain merimiesten ja työmiesten kanssa; tämmöistä puhetta ei hän ollut koskaan ennen kuullut. "Mitä sinä lapsestani tahdot?" kysyi hän. – "Opettaa häntä, mitä hänen sielunsa pelastukseen pelastukseen tulee, ja sitten katsoa, mitä hänestä voi tulla." – "Minun lapsestani ei saa muuta tulla kuin mitä minä tahdon." – "Mutta hänestä täytyy, hänestä täytyy tulla se, mitä Jumala tahtoo." – Gunlaug tuhmistui: "Mitä se merkitsee", sanoi hän ja astui lähemmäksi. – "Se merkitsee, että hänen pitää oppia sitä, johon hän on saanut kykyä; sillä sen vuoksihan Jumala sen on antanut." – Nyt astui Gunlaug hyvin lähelle: "Enkö minä siis saa vallita häntä, minä, joka olen hänen äitinsä?" kysäsi hän, ikäänkuin olisi tahtonut toden perästä saada neuvoa. – "Sen saatte, vaan teidän pitää kuunnella niiden neuvoja, jotka paremmin asian ymmärtävät; teidän pitää noudattaa Jumalan tahtoa." – Gunlaug seisoi vähän aikaa ääneti. "Entä jos hän oppii liiaksi", sanoi hän; "köyhän miehen lapsi", lisäsi hän, katsoen hellästi tyttäreensä. – "Jos hän oppii enemmän, kuin mitä hänen säätynsä vaatii, niin on hän sen kautta päässyt toiseen säätyyn." – Äiti ymmärsi kohta Ödegaardin ajatuksen, vaan sanoi ikäänkuin itsekseen, katsellen yhä raskasmielisempänä lapseensa: "Se on vaarallista." – "Siitä ei ole kysymys", sanoi Ödegaard lempeästi, "vaan siitä, mikä on oikeaa." – Gunlaugin tarkat silmät saivat kummallisen ilmeen; hän katsoi taaskin terävästi Ödegaardiin, vaan tämän äänessä, sanoissa ja katsannossa kuvastui niin paljon totuutta, että Gunlaug tunsi itsensä voitetuksi. Hän meni lapsensa luo, pani kätensä hänen päänsä päälle eikä voinut sanaakaan puhua.

      "Minä luen hänen kanssaan tästä alkaen siksi, kuin hän pääsee ripille", sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen Gunlaugia puheisiin, "minä haluan ottaa tämän lapsen hoitooni." – "Ja tahdot siis ottaa hänet minulta pois?" – Ödegaard hämmästyi ja katsoi tutkistellen häneen. "Kyllähän sinä ymmärrät asian paremmin kuin minä", änkytti Gunlaug: "vaan senkö tähden että mainitsit Jumalan nimen" – hän vaikeni kesken lausettansa. Hän oli sivellyt tyttären hiukset sileiksi, nyt otti hän huivin päästään ja sitoi sen lapsen kaulaan. Hän ei osoittanut muulla tavoin, että lapsi saisi seurata Ödegaardia, vaan kiiruhti huoneen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut sitä nähdä.

      Tätä käytöstä säikähtyi Ödegaard, kun ajatteli, kuinka hän voisi täyttää sen, minkä nuoruuden innossa oli ottanut huoleksensa. Lapsi taas pelkäsi häntä, joka ensikerran oli hänen äitinsä voittanut, ja niin he menivät, kumpainenkin pelko sydämessä, ensimäiselle opetustunnille.

      Päivä päivältä huomasi Ödegaard tytön kasvavan viisaudessa ja tiedossa, ja hänen keskustelunsa Petran kanssa sai välistä ikäänkuin itsestään varsin omituisen suunnan. Hän puhui usein Raamatun ja historian henkilöistä sillä tavoin, että hän osoitti sitä kutsumusta, jonka Jumala oli heille antanut. Hän puheli laveasti Saulista, joka vaelsi hurjana ympäri maata, ja Davidista, joka paimensi isänsä karjaa, kunnes Samuel tuli ja pani Herran käden heidän päällensä. Suurin oli kuitenkin se kutsumus, kun Herra itse kulki maan päällä, pysähtyi kalastuspaikalle ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja lähti mukaan – ahdinkoon ja kuolemaan, mutta aina iloisena; sillä kutsumuksen tunne voittaa kaikki vastukset.

      Tämä ajatus seurasi yhä tyttöä, ja lopuksi hän ei enää voinut sitä kestää, vaan kysyi omaa kutsumustaan Ödegaardilta. Ödegaard katsoi tyttöön, niin että tämä punastui, ja vastasi, että työn kautta tullaan kutsumuksen perille; tämä työ voi olla vaatimatonta ja halpa-arvoista, mutta se on kaikille määrätty. Nyt heräsi tytössä suuri into; se kiihoitti häntä tekemään työtä täysikäisen voimalla ja unhottamaan leikit, vaan se laihdutti häntä. Hänen päähänsä syntyi eriskummaisia tuumia: hän tahtoi leikkauttaa hiuksensa, pukeutua poikain tavalla ja lähteä sotaan! Vaan kun opettaja sanoi, että hänen hiuksensa olisivat niin kauniit, jos hän vaan letittäisi ne, niin mieltyi hän hiuksiinsa, ja uhrasi sankarinnimen pitkäin hiustensa vuoksi.

      Sitten hän yhä enemmän tahtoi olla tyttö ja hänen työnsä kävi hupaisemmin, vaihtelevain unelmain häilyen mielessä.

      KOLMAS LUKU

      Hannu Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt Ödegaardin kylästä Bergenin läänistä; hyvät ihmiset olivat pitäneet hänestä huolta ja nyt oli hän oppinut mies ja ankara saarnaaja. Hän oli myöskin mahtava mies, ei niin paljon sanoiltaan kuin teoiltaan; sillä hänellä oli "hyvä pää", niinkuin sanottiin. Tämän miehen, joka sitkeydellään sai kaikki tuumansa toimeen, piti kuitenkin kohdata vastusta yhdessä asiassa, jossa hän vähimmin sitä odotti ja joka enimmin häntä vaivasi.

      Hänellä oli kolme tytärtä ja yksi poika. Poika, Hannu, oli koulun nerokkain oppilas. Isä oli itse hänelle avullinen läksyjen lukemisessa ja sai joka päivä iloa hänestä. Hannulla oli ystävä, jonka hän auttoi sivukumppanikseen ja joka sen vuoksi rakasti häntä lähinnä äitiänsä enimmin koko maan päällä. He kävivät yhdessä koulua ja tulivat yhdessä yliopistoon; he ottivat yhdessä kaksi ensimäistä tutkintoansa ja nyt piti heidän yhdessä valmistautua samaan virkatutkintoon. Kun he eräänä päivänä sovittuaan lukujärjestyksestä menivät reippaasti portaita alas, tahtoi Hannu, hyvän tuulen ja ilon valtaamana, hypätä toverinsa selkään, vaan saattoi hänen niin pahasti lankeemaan, että hän muutaman päivän perästä kuoli. Kuoleva rukoili äitiänsä, joka oli leski ja nyt kadotti ainoan lapsensa, täyttämään hänen tahtonsa ja ottamaan Hannun ottopojakseen. Äiti kuoli melkein samaan aikaan kuin poikakin, vaan testamentin kautta peri Hannu Ödegaard hänen melkoisen omaisuutensa.

      Kuluipa melkein vuosikausi, ennenkuin Hannu sen jälkeen tointui. Pitkähkö matkustus ulkomailla paransi hänet kuitenkin niin, että hän voi suorittaa jumaluusopillisen tutkintonsa; vaan häntä ei mitenkään saatu käyttämään tätä tutkintoa hyväkseen.

      Isä oli hartaasti toivonut näkevänsä hänet apulaispappina, vaan Hannu ei taipunut edes kertaakaan saarnastuoliin astumaan; hän antoi aina saman vastauksen: ett'ei hän tuntenut kutsumusta. Tämä oli isälle niin katkera pettymys, että hän tuli monta vuotta vanhemmaksi. Hän oli myöhään päässyt virkaan, oli jo vanha mies ja oli tehnyt kovasti työtä, aina tuo sama tarkoitusperä silmämääränään. Nyt istui poika saman talon yläkerrassa ja asui komeasti monessa huoneessa; vaan alakerrassa, vähäisessä työkamarissa lampun ääressä, joka loisti vanhuuden yöhön, istui tuo aina työskentelevä vanha pappi. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tämän pettymyksen jälkeen ottaa vierasta avuksensa; hän ei myöskään tahtonut tehdä pojalleen mieliksi ja lakata työstänsä. Sentähden ei hänellä ollut lepoa kesällä eikä talvella; vaan poika teki joka vuosi pitkän ulkomaanmatkan. Ja kun Hannu oli kotona, ei hän seurustellut kenenkään kanssa; se vaan, että enemmän tahi vähemmän puhumattomana söi puolista isänsä kanssa. Vaan jos joku sattui puheisiin hänen kanssansa, osoittivat hänen sanansa aina erinomaista selvyyttä ja totuuden intoa, joka teki keskustelun tuskalliseksi. Hän ei koskaan käynyt kirkossa; vaan sen

Скачать книгу