Скачать книгу

suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja eloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja täyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi yöllä, kun vartija toitotti kahtatoista.

      Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan kadehtinut.

      Mikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa ollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena, että saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun ensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon pitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon, että he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä ystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän.

      Tällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties hänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso ja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa – ja humalassa hän oli kerran aamu- ja kerran iltapäivällä – vannoi hän, että hänen rouvansa oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee, ei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan kättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat.

      Tom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi – ainakin ensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta, sillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän kuin vaimo kaikilla rukouksillaan.

      Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan päällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner saa nähdä!

      Mutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, – tiesi kyllä, että hän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään huolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella goodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän katsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella aikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan asemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa siitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta rahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji. Se oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan hän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän tunsi ihmisluonnon.

      Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen, jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat olivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli hänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina ne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan.

      Niin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset eivät voineet sitä käsittää; ne kirosivat sitä kaikki.

      Tom Millneriin eivät olleet tarttuneet nykyajan aatteet yhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Järjestys piti olla kaikessa, jokaisen oli pysyttävä paikallaan. Hänen laitoksensa oli järjestetty näiden perusaatteiden mukaan.

      Aivan tallin vieressä oli kapakan näköinen välikkö, jossa myötiin sikunaryyppyjä lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehiä, kaikkein köyhintä lajia, kuleksijoita ja kerjäläisiä, jotka saivat ryyppyyn vaihtaa kerjäämänsä leipäkannikat, sinne tuli positiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli hevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivät saattaneet olla kunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivät enää voineet jäädä retjottamaan välikön puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta, tyhjää hinkaloa, joissa oli kylläksi olkia makuusijaksi heille.

      Sitte oli siellä suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina oleskeli, ja jossa hänen rouvansa – hän ei koskaan sanonut vaimoni – seisoi tiskin takana kädet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, – oikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja.

      Täällä, pienien pöytien ääressä pitkin ikkunoita, tahi sisemmissä sivuhuoneissa, istuivat kylän porvarit ja ryypiskelivät totia ja punssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma.

      Täällä pohdittiin päivän kuulumiset, täällä sovittiin kaupoista ja juotiin harjakkaita, täällä laskettiin äänet tuleviin pitäjänkokouksiin, tänne tulivat kaikki uutiset, täällä luettiin kaikki sanomalehdet, täällä taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta, täällä pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hätätilassa totilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa kotonaan. Mitä hittoa sitä olisi ruoalla tehnyt!

      Ei, jos sitä tahtoi, niin sai mennä yhdet raput ylöspäin. Siellä oli ruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Täällä oli enemmän vaihtelevaisuutta, – ei tiettyjä vakinaisia vieraita, joilla oli omat paikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtä hyvin kuin omat taskunsa. Täällä oli joskus huoneen täydeltä väkeä, ja joskus aivan tyhjää. Tänne tulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan, niin, sattuipa kerran niinkin, että kaksi emansipeerattua rouvaa tuli miestensä mukana tuonne yläkertaan illallista syömään, suureksi kauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat antaneet paistaa itsensä elävältä kuin menneet ravintolaan istumaan.

      Sinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa seurassa, joille viiniä tarjosivat. Markkinapäivinä saattoi heidän iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Täällä myös kaikki kauppamatkailijat asuntoa pitivät, kun he, kuten heinäsirkat, etsiskelivät maata; täällä he näyttelivät tavaroitaan pienille ostonhaluisille puotineideille ja pitivät vireillä heidän kauppahaluaan Tom Millnerin hienoimmalla rypäleenmehulla.

      Tänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat streikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään, taikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen.

      Jälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: "sitte syön iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran auttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan hyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan.

      Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan Fairbrookin miehissä.

      Mutta nyt olivat – kuten sanottu – Tom Millnerin päivät päättyneet. Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä. Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois. Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan. Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja – kuten näytti – hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi noiden karvojen

Скачать книгу