LITMIR.BIZ

Скачать книгу

      – "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä, etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä jonkun aikaa".

      Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi tulevansa yhdessä minun kanssani.

      Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.

      – "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".

      Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä, sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia. Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.

      – "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa ruoalle. Ja missäs Masha2 on?"

      Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi. Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.

      – "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä sorroksiin".

      Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.

      – "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä sittenkään tule".

      – "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh; "virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".

      "Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi, siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".

      Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti; häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani, ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:

      – "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän, Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla – Jumal' anna syntin' anteeksi! – vielä saunassa pääsee käymään.3 Hyvä se, jos sattuu joku hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".

      Minä katsahdin Maria Ivanovnaan; hän oli aivan tulipunaisena, silmissä oli kyyneleitä. Minun kävi säälini häntä, ja senvuoksi kiiruhdin kääntämään puhetta toisaalle.

      – "Minä olen kuullut", sanoin hyvin sopimattomasti, "että teidän linnaanne uhkaavat Bashkirit".

      – "Keltäs semmoinen uutinen on saatu?" kysäsi Ivan Kusmitsh.

      – "Niin juttelivat Orenburgissa", vastasin.

      – "Joutavia!" sanoi kapteeni. "Täällä ei ole enää pitkään aikaan mitään kuulunut. Bashkirit on peloitettu, samoin Kirgisitkin. Ei ne tänne uskalla tulla; mutta jos tulevat, niin annan heille taas semmoisen löylyn, että muistavat kymmenen vuotta".

      – "Eikö teitä peloita", jatkoin, kääntyen kapteenin rouvan puoleen, "eikö teitä peloita olla linnassa, joka on alttiina semmoisille vaaroille?"

      – "Tottuu, ystäväni, tottuu ihminen kaikkeen. Parikymmentä vuotta sitten muutettiin me rykmentistä tänne, ja Herran tähden kuinka minä ensi alussa pelkäsin noita pakanoita! Kun vaan näin heidän ketunnahkaiset lakkinsa ja kuulin heidän kiljuntansa, niin, uskotkos hyvä ihminen, sydän se aivan jähmettyi. Mutta nyt olen jo tottunut, niin etten liikahda paikaltanikaan, kun tulevat sanomaan pahuksien samoilevan läheistöllä".

      – "Vasilisa Jegorovna on erinomaisen urhoollinen", sanoi arvokkaasti Shvabrin. "Sen saattaa Ivan Kusmitsh todistaa".

      – "Niin, näetkös", sanoi Ivan Kusmitsh; "meidän muori ei ole arkalasta kotoisin".

      – "Entäs Maria Ivanovna?" kysäsin, "onko Maria Ivavovnakin yhtä rohkea?"

      – "Mashako?" vastasi äiti. "Ei maan; Masha on pelkuri. Ei hän vieläkään saata kuulla pyssyn laukausta. Kun tässä pari vuotta sitten Ivan Kusmitsh kerran nimipäiväni kunniaksi laukautti meidän tykistä, niin silloin hän poloinen säikähdyksestä oli vähällä kuolla. Sen koommin tuosta tykin pahuksesta ei ole ammuttukaan".

      Me nousimme pöydästä. Kapteeni rouvineen meni maata; minä läksin Shvabrinin luokse ja vietin koko illan siellä. —

      NELJÄS LUKU.

      Kaksintaistelu

      – Olkoon menneeks! Ota posituuri,

      Saat nähdä kuinka lävistän sun kohta juuri.

      Kului muutamia viikkoja, ja oloni Belogorin linnassa rupesi tuntumaan hauskalle, jopa miellyttävällekin. Kapteenin talossa kohdeltiin minua kuin sukulaista. Isäntä ja emäntä olivat kunnioitettavia ihmisiä. Ivan Kusmitsh, joka oli tullut upseeriksi sotamiehestä, oli sivistymätön, mutta suora ja kunnon mies. Vaimonsa hallitsi häntä kokonaan, ja tuosta hänen huolettomuutensa. Vasilisa Jegorovna piti virka-asioitakin omiin taloustoimiin kuuluviksi ja hallitsi linnaa kuin omaa pientä taloansakin. Maria Ivanovna jonkun ajan kuluttua ei enää ujostellut minua. Me tutustuimme. Minä huomasin hänen olevan järkevän, hellän tytön. Tietämättänikin kiinnyin minä tuohon hyvään perheesen, jopa Ivan Ignatjitsh'iinkin, toissilmäiseen luutnanttiin, jonka Shvabrin kertoi pitävän jotakin salaista yhteyttä Vasilisa Jegorovnan kanssa, vaikkei tuossa panettelussa ollut vähääkään totta.

      Minä tehtiin upseeriksi. Palvelus ei minua rasittanut. Jumalan suojelemassa linnassa ei ollut katselmuksia, ei harjoituksia, ei vahdissa oloja. Kapteeni omasta halustaan joskus opetti sotamiehiänsä, mutta ei voinut vielä saada sitäkään heidän päähänsä, kumpiko puoli on oikea, kumpi vasen. Shvabrinilla oli muutamia franskalaisia kirjoja. Minä rupesin lukemaan, ja minussa heräsi halu kirjallisuuteen. Aamusilla minä luin, harjoittelin kääntämistä, joskus koettelin sepittää runojakin. Päivällisellä olin melkein aina linnanpäällikön luona, jossa tavallisesti viivyin iltaan saakka. Sinne tuli toisinaan iltasella myös pappi, isä Gerasim, vaimonsa Akulina Pamfilovnan kanssa, joka oli parahin uutisten-posti koko paikkakunnassa. Aleksei Ivanitsh Shvabrinia kohtasin tietysti joka päivä; mutta yhä ikävämmältä

Скачать книгу