LITMIR.BIZ

Скачать книгу

ruplaa olivat siihen aikaan suuri raha. Minun täytyi tunnustaa itselleni käyttäineeni tuhmasti Simbirskin ravintolassa ja tunsin itseni syypääksi Saveljitshin edessä. Kaikki tuo oli niin tuskallista. Ukko istui nureissaan kuskilaudalla, selin minuun; hän ei puhunut sanaakaan, rykäsihän vaan väliin. Minun teki mieleni sopia hänen kanssaan, mutta en tiennyt mistä alkaa.

      Viimein virkoin:

      – "Älähän nyt, Saveljitsh, ole pahoillasi! Sovitaan pois! Näenhän itsekin, että olen syypää. Kyllä minä vast'edes olen viisaampi ja tottelen sinua. Älä nyt ole enää suutuksissa; sovitaan pois!"

      – "Voi, hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi hän syvään huo'aten. "Itseheni minä suuttunut olen, minä se kaikkeen syypää olenkin. Kuinka saatoinkaan jättää sinut yksiksesi ravintolaan! Mutta tulihan näet niinkuin synniksi mieleeni käydä tervehtimässä vanhaa tuttavaa, lukkarin muoria. Sinne menin ja sinne jäinkin. Hyväinen aika! Mitenkäs minä poloinen nyt kotiin menen, ja mitä sanoo pappa ja mamma, kun saavat tietää, että lapsi nyt jo juo ja pelaa?"

      Lohduttaakseni Saveljitsh parkaa minä lupasin, ett'en tästä puolin käyttäisi kopekkaakaan ilman hänen suostumustansa. Hän tyyntyi vähitellen; aina väliin kumminkin päätään heilutellen hän supisi: "sata ruplaa! Onkos tämä laitaa!"

      Yhä lähemmäs tultiin määräpaikkaani. Ympärilläni aava aromaa, jossa siellä täällä näkyi mäen-törmiä ja solia. Kaikki oli lumen vallassa. Aurinko oli mailleen menemässä. Kuomi kulki kapealla tiellä tai oikeammin talonpoikais-reen tekemiä jälkiä myöten. Äkkiä rupesi kyytimies katselemaan sivulle ja virkkoi viimein:

      – "Kuules, hyvä herra; eiköhän käännytä takaisin?"

      – "Miksi niin?"

      – "Ilmaan ei ole luottamista: rupeaa tuulemaan; katsos kuinka se lennättelee lunta".

      – "Entä sitten?"

      – "Näethän tuota!"

      Ja kyytimies osoitti ruoskanvarrella itää kohti.

      – "Eihän siellä näy muuta kuin lunta vaan ja selvä taivas".

      – "Entäs tuo tuolla … tuo pilvi".

      Nyt vasta huomasin aivan taivaan reunassa pienen valkoisen pilven, jota siihen saakka olin luullut kaukaiseksi mäentörmäksi. Kyytimies sanoi sen tietävän lumipyryä.

      Olin kuullut kerrottavan sikäläisistä pyryistä ja tiesin, että kokonaisia kuormastoja oli jäänyt lumen alle. Saveljitsh puolusti kyytimiehen ehdotusta, että kääntyisimme takaisin. Mutta kun tuuli näytti minusta heikolle, niin toivoin pääsevämme hyvissä ajoin seuraavaan kestikievariin. Käskin senvuoksi ajaa eteenpäin.

      Hevoset läksivät juoksemaan kiirusti, mutta yhä katsahteli kyytimies itään. Tuuli yltyi sillä välin yltymistään. Taanoinen valkoinen hattara kasvoi pilveksi, se kohosi raskaana yhä ylemmäs, vähitellen peittäen koko taivaan. Lunta rupesi satamaan; lumihiukaleet olivat alusta pieniä, mutta pian muuttuivat ne tavattoman suuriksi. Tuuli rupesi ulvomaan; alkoi pyry. Tuokion kuluttua oli tumma taivas sulanut yhteen lumisen meren kanssa. Kaikki katosi näkyvistä.

      – "Kas niin", huudahti kyytimies, "nyt on pyry ja aika pyry onkin!…"

      Minä kurkistin ulos kuomista: kaikki oli synkkää; en nähnyt muuta kuin ryöppyilevää lunta. Tuuli ulvoi niin vimmatulla äänellä, että näytti henkiseltä olennolta. Pian olimme aivan lumessa. Hevoset kulkivat jalka jalasta ja pian seisattuivat.

      – "Mitäs nyt seisotaan?" kysyin kärsimätönnä kyytimieheltä.

      – "Eipä tässä kulustakaan parane", vastasi hän, nousten maahan; "kukas tässä enää tietää missä ollaankaan; tietä ei ole eikä sitä näkisikään".

      Minä rupesin häntä torumaan, mutta Saveljitsh kävi hänen puolellensa. "Pitipäs vaan olla tottelematon", jupisi hän äkäisenä; "olisi koreasti käännytty takaisin kestikievariin; olisit juonut teetä, maannut makeasti aamuun asti; myrsky olisi tauonnut, sitten olisi taas sopinut lähteä. Ja mikä kiire meillä sitten on? Häihinkö tässä hätä, vai minne?" Saveljitsh oli oikeassa. Mutta mikäpäs enää auttoi! Lunta satoi laaduttomasti. Nietos kasvoi kasvamistaan reen ympärille. Hevoset seisoivat, päät kumarruksissa, tuon tuostakin märähdellen. Kyytimies kulki ympäri, neuvotonna korjaillen valjaita, Saveljitsh mörisi äkäisenä; minä katsoin joka haaralle, toivoen näkeväni edes jonkun merkin ihmisasunnosta tai tiestä, mutta mahdoton oli eroittaa muuta, kuin lumen hurjaa kieppumista… Äkkiä huomasin jotakin mustaa.

      – "Katsos?" huusin kyytimiehelle, "mikäs musta tuolta näkyy!"

      Kyytimies tirkistämään.

      – "Jumala sen tietää, hyvä herra, mitä se on", vastasi hän, nousten rekeen, "ei se ole kuorma eikä puukaan, mutta liikkuu se vaan. Ihminen kai lienee, joshan ei ole susi".

      Minä käskin ajaa tuota outoa esinettä kohti, joka samassa rupesi lähestymään meitäkin. Parin minuutin kuluttua olimme kohdanneet ihmisen.

      – "Kuules, hyvä ystävä", huusi hänelle kyytimies, "tietäisitkö sinä tietä tässä?"

      – "Tässä se on; tiellä minä juuri seison", vastasi outo; "mutta mitäpäs siitä on hyötyä?"

      – "Kuuleppas", virkoin minä; "tunnetko tämän seudun? Otatko saattaaksesi minua yökortteeriin?"

      – "Kyllähän minä seudun tunnen", vastasi matkamies, "on sitä, Jumalan kiitos, niin monta kertaa kuljettu ja ajettu ristiin ja rastiin. Mutta mikäs kulku se tämmöisellä ilmalla: eksyy yks kaks! Paras on jäädä tänne ja odottaa, kenties myrsky tyyntyy ja taivas selkenee: kyllä sitten tähdet tien osoittavat".

      Hänen tyyneytensä rohkaisi minua. Olin jo päättänyt jäädä Jumalan nimessä yöksi keskelle erämaata, kun matkamies äkkiä hyppäsi kuskilaudalle ja sanoi kyytimiehelle:

      – "No, Jumalan kiitos, ei ole talo kaukana; käännä oikeaan ja anna mennä".

      – "Mitäpäs sitä oikeaankaan mennään!" arveli kyytimies tyytymätönnä. "Missä sinä tien näet? Vai anna mennä vaan vieras hevonen muka, oma ruoska".

      Kyytimiehellä oli mielestäni oikeus.

      – "Tosiaankin", virkoin väliin, "mistä sinä arvelet, ettei talo ole kaukana?"

      – "Kas tuolta kävi tuuli nyt", vastasi vieras, "ja sieltä hajahti savulle, kai talokin lähellä on".

      Hänen älykkäisyytensä ja hieno aistinsa ihmetyttivät minua. Minä käskin kääntää sinne päin. Työläästi pääsivät hevoset kulkemaan syvässä lumessa. Verkalleen liikkui reki; milloin nousten nietoksen harjalle, milloin kuoppaan vajoten; milloin kallistuen laidalle, milloin toiselle. Oli kuin laivan keijuileminen myrskyisellä merellä. Saveljitsh'ilta pääsi aina huokaus, kun kupeemme löivät vastakkain. Minä laskin suojusnahan alas, kietouduin turkkiin ja torkahdin, myrskyn laulaessa minulle univirttä ja hiljaisen kulun minua tuuditellessa.

      Näinpä tuossa unen, jota en koskaan ole voinut unohtaa ja jossa vielä nytkin näen jotain ennustavaista, kun vertaan sitä elämäni kummallisiin kohtauksiin. Lukija suopi minulle tuon anteeksi, sillä hän tietää kaiketi kokemuksestansakin, kuinka ihminen jo luonnostaankin on taipuvainen taikauskoon, vaikka hänellä olisi kuinkakin suuri inho kaikkia ennakkoluuloja kohtaan.

      Minä olin siinä tunteiden ja sielun tilassa, jossa tosi-olo, antaen perää mielenkuvailulle, sulaa niiden kanssa epäselväksi unenhoureeksi. Me olimme vielä kulkevinamme lumista aromaata, jossa myrsky yhä raivosi… Äkkiä näin portin, josta sitten ajoimme kotini pääpihalle. Ensimmäisenä iski mieleeni ajatus: kunhan vaan isä ei panisi pahaksensa, että näin äkkiä tulen takaisin kotia; kunhan vaan ei pitäisi sitä tottelemattomuutena. Rauhatonna hyppäsin kuomista ja näin äitini seisovan kovin murheellisena kuistilla. "Hiljaa", sanoo hän minulle, "isäsi makaa kuolinvuoteella ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset". Säikähtäen kuljin äitini perässä makuukammioon. Huone oli heikosti valaistu; vuoteen ääressä seisoi murehtivia ihmisiä. Minä lähenen

Скачать книгу