LITMIR.BIZ

Скачать книгу

Catharinan. Matkustin Danzigiin laivalla. Oli vuosi 1854, mutta sitä ennen oli tapahtunut paljon, ihan liian paljon.

      Catharina ja Carl Russwurm riiasivat ensimmäisen talven ja jo seuraavana kesänä he matkustivat Ratzeburgiin ja pitivät siellä häänsä. Sehän oli ihan hyvä, Carlia parempaa miestä ei Catharina olisi voinut toivoakaan. Sillä vain oli paha vaikutus Hannaan. Hänelle tuli naimakuume. Arvattavasti hän oli kirjoittanut kapteeni Friesenille johonkin satamaan, mahdollisesti Hampurin pörssiin. Friesen ilmestyi loppukesästä Revaliin ja saapui vierailulle luokseni Dombergille. Hän meni heti asiaan:

      “Kun Hannalla ei ole vanhempia ja te olette hänen huoltajansa ja kasvattiveljensä, niin pyydän teiltä lupaa mennä hänen kanssaan naimisiin. Olen vakavarainen laivuri ja pystyn elättämään hänet ja olen mennoniitti kuten te molemmat”.

      Hetken olin kuin puulla päähän lyöty. Sitten kysyin mitä Hanna asiasta arvelee. Tämä oli kuunnellut keskusteluamme viereisessä huoneessa, syöksyi sieltä esiin ja julisti:

      “Minä rakastan Simonia ja haluan mennä hänelle. Hän on hyvä mies ja tavattoman viisas, niin kuin pitääkin kun ikää on 300 vuotta”.

      No nyt meni hulluksi.

      “Ei kukaan voi olla 300 vuotta vanha”, minä suorastaan huusin.

      Friesen kävi hävyttömäksi ja kysyi enkö minä usko raamattuun.

      “Luetaanpa Mooseksen ensimmäisen kirjan viidettä lukua: Aadam eli kaikkiaan 930 vuotta, ja sitten hän kuoli. Set eli kaikkiaan 912 vuotta ja kuoli sitten. Enos eli kaikkiaan 905 vuotta ja kuoli sitten. Kenan eli kaikkiaan 910 vuotta ja kuoli sitten. Mahalalel eli kaikkiaan 895 vuotta ja kuoli sitten. Ja onhan siellä yksi lyhytikäinenkin. Lemek, vain 777 vuotta. Jered eli kaikkiaan 962 vuotta ja kuoli sitten. Metuselah eli kaikkiaan 969 vuotta ja kuoli sitten. Eivätkä mainitut ihmiset ole ainoita pitkäikäisiä raamatussa.”

      Sitten Friesen kertoi pitkän ja sekavan tarinan 1500-luvulla eläneestä isoisästään, joka oli alkemisti. Hän oli räjähdykseen kuollessaan samalla vahingossa keksinyt jotain, mikä estää vanhenemisen ja joka oli juuttunut räjähtäneeseen kuparikattilaan. Oli päivän selvää, että jos se minusta kiinni on, en tuolle veikkoselle Hannaa luovuta. Mieshän on selvästi pähkähullu tai sitten kaikkien aikojen huijari. Sanoin sen kaiken hänelle päin naamaa ja hän marssi ulos. Hanna yritti mennä hänen peräänsä, mutta estin häntä. Hän meni huoneeseensa itkemään. Asia ei kuitenkaan siihen päättynyt. Seuraavana aamuna oli Friesenin kuunari kadonnut Revalin satamasta, mutta niin oli kadonnut myös Hanna.

      Alkuun etsin häntä joka paikasta, mutta lopulta minun oli uskottava, että hän oli karannut Friesenin laivalla ties mihin. Satamassa oli keisarillisen laivaston sotalaiva ankkurissa, mutta nauraneethan ne olisivat minulle, jos olisin pyytänyt ajamaan takaa kuunaria, johon oli hypännyt joku nainen. Enkä minä vieläkään osannut venäjää kunnolla. Ilmeisesti Catharina oli oikeassa. Kai minulla oli sittenkin ollut joitakin itsellekin tuntemattomia suunnitelmia Hannan suhteen, kun hänen katoamisensa aiheutti niin suurta tuskaa. Vähitellen oli pakko hyväksyä, että luultavasti en häntä enää näe. Valitin tietysti asiantilaa Carlille ja Catharinalle, mutta mitäs hekään olisivat voineet tehdä.

      Carl oli aina vain kiinnostunut kansallisuusaatteesta ja kansallisromantiikasta, mutta tällä kertaa ei saksalaisesta vaan eestiläisestä. Hänelle oli kehittynyt ystäväpiiri, joka noita asioita pohdiskeli. Siihen kuuluivat esimerkiksi kielitieteilijä Ferdinand Johann Wiedemann ja kansanrunouden tutkija Heinrich Neus.

      Eräänä päivänä olin alakaupungissa kävelyllä ja osuin näkemään kaupassa kirjan, jonka nimi säväytti: “Hanna”. Vilkaisin sitä lähemmin, se oli ruotsinkielinen runokirja, jonka oli kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Ostin sen heti.

      Tanskassa asuneena ja kieltä osaavana minulla ei ollut suurtakaan vaikeutta seurata tekstiä. Se oli romanttinen tarina 17-vuotiaan papintyttären ensirakkaudesta. Päätin kääntää sen saksaksi. Kieli ei tuottanut hankaluutta, mutta runomitta tuotti, se oli heksametri. Se on klassillinen runomitta, jolla esimerkiksi Homeros kirjoitti Iliaan ja Odysseian kreikaksi, Rooman runoilijoista sitä viljeli ainakin Ovidius.

      Käännöstyö otti aikansa, mutta kustantaminen se vasta aikaa otti. Ensiksi käsikirjoitus piti toimittaa Riikaan keisarilliselle sensorille. Tuolloin tehtävää toimitti hovineuvos Karl Eduard Napiersky. Hän oli kirjamiehiä itsekin ja kirjoitellut paljon Eestinmaan, Liivinmaan ja Kuurinmaan historiasta, mutta varsin kauan häneltä otti tarkistaa, ettei Runeberg ollut kätkenyt alkutekstiin mitään salaviitteitä tsaaria tai Venäjää vastaan. Kirja ilmestyi vasta 1850. Sen painoi Mitaussa ja Leipzigissa toimiva kustannusliike G.A.Reyhers. Se ei tuottanut taloudellisessa mielessä mitään, mutta olin iloinen, kun se lopulta ilmestyi. Jos ei muuta, niin edes Hannan muistoksi. Aloin olla varma, että hän on kuollut meriseikkailuunsa, kun hänestä ei kymmeneen vuoteen ollut kuulunut pihaustakaan. Kai minä sitten rakastin Hannaa. Miksi minä en sitä ajoissa huomannut, hullu.

      Niin kuin jo sanottu, otin vastaan Jakob Mannhardtin tarjouksen muuttaa kotiopettajaksi Danzigiin. Hänen luokseen menin asumaankin, ennen kuin saisin vuokratuksi itselleni oman asunnon. Siinä yhteydessä sain tietoa, joka vaikutti kuin isku puulla päähän. Puhuimme nimittäin Altonan asioista ja yhteisistä sukulaisista, ketkä olivat vielä Altonassa ja ketkä olivat muuttaneet. Mainitsin kuin ohimennen kasvattityttäremme Hanna Claesin, jonka nykyisestä olinpaikasta en tiennyt mitään.

      “Hanna Claes”, mutisi Mannhardt.

      “Jos en väärin muista, niin vihin joskus viisitoista vuotta sitten sen nimisen nuoren naisen. Sulhanen oli laivuri, taisi olla Friesen nimeltään.”

      Herra hyvästi hallitkoon! Onko röyhkeydellä määrää. Viekottelee nuoren viattoman tytön säädyttömästi laivaansa ja painaltaa saman tien Danzigiin vihittämään itsensä minun ensimmäisellä serkullani!

      Venäläistämisen vaivaamasta Revalista poistuminen oli helpotus. Carl oli jo paljon aikaisemmin muuttanut Hapsal-nimiseen kylpyläkaupunkiin Länsi-Eestissä. Hänen ystävänsä Heinrich Neus oli ollut siellä koulutarkastajana ja kun hän lähti eläkkeelle sai Carl “periä” hänen virkansa.

      Palkkani Danzigissa maksoi mennoniitti, joka oli tehnyt omaisuuden valmistamalla hienoja liköörejä, niin hienoja, että ne kelpasivat vientiin. Opetin kolmea hänen seitsemästä lapsestaan.

      Tuttavia minulla ei kaupungissa juuri ollut, joten istuin usein iltoja Jakobin seurassa. Hän haaveili uskonnollisesta aikakauslehdestä, joka ilmestyisi pari kertaa kuussa. Lehden tehtävänä olisi olla yhteysside eri puolilla Eurooppaa olevien mennoniittiseurakuntien välillä, herätellä nukkuvia seurakuntia eloon ja edistää Jumalan valtakunnan asiaa kaikkialla kirkoissamme. Jakob teki suunnitelman lehden sisällöstä. Siinä pitäisi olla paljon historiallista materiaalia, artikkeleja uskosta ja veljeskunnasta, otteita uskonpuhdistajien kirjoituksista, kirkkojen uutisia, kuvauksia lähetystyöstä lähellä ja kaukana, hymnejä ja sekä ilmoitusmateriaalia.

      Pidin tuota kaikkea Jakobin haaveiluna, mutta eräänä iltana hän kotiin tultuaan lykkäsi painotuoreen lehden eteeni. “Mennonitische Blätter” oli sen nimi. Minusta tuli sen vakituinen lukija.

      Jakob oli vahvasti sitä mieltä, että minun lahjani menevät hukkaan paimentaessani viinatehtailijan lapsia. Olisi parempi olla saarnamiehenä jonkin seurakunnan palveluksessa. Hän suhtautui kotiopettajan työhön niin vähättelevästi, että minun piti muistuttaa häntä hänen omasta isästään Johan Wilhelm Mannhardtista, jonka van der Smissenit palkkasivat opettamaan lapsiaan, joihin kuului myös Anna, minun tätini. Myöhemmin Mannhardt avioitui Annan kanssa, josta tuli siis Jakobin äiti.

      “Voi olla, että ilman kotiopettajuutta sinua ei olisi olemassakaan”, ilkeilin hänelle. Siitä Jakob viis veisasi ja kun hän erään kerran sanoi jopa järjestäneensä minulle seurakunnan, annoin periksi.

      Niinpä minä sitten muutin Itävalta-Unkarin Galitsiaan, Horozannan seurakunnan saarnaajaksi. Horozanna oli vasta perustettu siirtokunta, mutta se kukoisti vain jonkin vuoden. Perhe toisensa jälkeen myi tilansa ja lähti Amerikkaan. Lopuksi vain yksi mennoniittitalo jäi

Скачать книгу