LITMIR.BIZ

Скачать книгу

mutta olemme yrittäneet jättää flaamien ja friisien kiistat menneisyyteen. Elää täällä yksi perhe, jolla on sama nimi kuin teillä, Friesen. Eivät liene sukua, kai te tietäisitte, jos he olisivat sukulaisianne. Ongelmia ei tule, jos ette ala itse riitaa haastamaan.

      Kylämme kuuluu Grosse-Werderin flaamilaiseen mennoniittiseurakuntaan ja minä olen myös seurakunnan vanhin. Jumalanpalvelus on joka sunnuntai meillä talossa, kesäisin ladossa, ennen kuin heinä on korjattu. Rukoushuonetta ei ole eikä tule, ennen kuin Fürstenwerder on kuivattu ja puutarhat kukkivat läpi kesän. Schleitheimin uskonartikloissa kyllä määrätään, että veljien ja sisarten on kokoonnuttava ainakin kolmesti tai neljästi viikossa kuulemaan Jeesuksen opetuksia, mutta onhan meidän tehtävä työtäkin.

      Jos meidän seuramme ei kelpaa, niin kuuden mailin päässä Loytzenhofiin vievän tien varressa on laaja kylien rypäs, Orlofferfelde. Siellä on friisiläinen seurakunta, joka kokoontuu ladoissa, kuten mekin.”

      Kuulimme myös, että kerran vuodessa käy Grosse-Werderin seurakunnan pastori pitämässä ehtoollispalvelun. Kun uskonasiat oli selvitetty mentiin käytännöllisiin kysymyksiin. Hamm lupasi, ettei meidän tarvitse osallistua patojen ja tuulimyllyjen rakentamiseen, ennen kuin olemme saaneet Klassenien tilan jonkinlaiseen kuntoon.

      “Niin kuin tiedätte on maan kuivattaminen kovaa työtä. Me teemme sitä sellaisella tempolla, että talkoopäivän jälkeen ette vähään aikaan jaksa tehdä mitään omalla pellollanne.”

      Dietrich väitti olevansa hyvä puumies. Hän kai laskeskeli, että tuulimyllyjen rakentaminen on kevyempää, kuin kuivausojien kaivaminen.

      Hammin emäntä Anna pyysi meidät ruokapöytään. Se oli pitkä pöytä, mutta perhe joutui silti syömään kolmessa vuorossa. Aterian päätteeksi toivotimme Hammin perheelle herran rauhaa ja palasimme tilallemme. Dietrich lähti tutustumaan peltomaihin. Takaisin tullessaan hän oli vaitonainen. Itse olin tutkinut rakennuksia ja huomautin, että riihi puuttuu.

      “Saakin jonkin aikaa puuttua. Noilla pellontekeleillä ei aikoihin vehnää kasvateta, mutta laidunmaaksi ne kelpaavat. Täytyy aloittaa lehmillä. Friisiläiset lypsävät hyvin ja niiden vasikoita saataneen paikan päältä, mutta lihakarjaksi olisi paras limousine. Se pärjää huonoillakin laitumilla. Mistähän sellaisia saataisiin? Ei kai me lähdetä niitä Ranskasta hakemaan? Sitä paitsi vaimo pitää ottaa. Minä en voita kirnuamaan rupea.”

      Lähes joka talossa oli toistakymmentä lasta. Naimattomista täysikasvuisista tyttäristä ei olisi varmaankaan puutetta.

      Paikallisen seurakunnan flaamilaisuus oli yksi päänsärky. Tietenkin me voisimme liittyä Orlofferfelden friisiläiseen seurakuntaan, mutta kuinka me siis eläisimme Fürstenwerderissä? Me olisimme valkoisia variksia mustien parvessa, torjuttuja ja syrjittyjä. Kireimmät seurakunnan jäsenet eivät edes puhuisi meille. Päätimme mennä Johann Frieseniltä kysymään, miten hän on tämän ongelman ratkaissut.

      Rehdinoloinen talonpoika Johann Friesen oli kotoisin Schlohteren-nimiseltä seudulta. Hän ja hänen perheensä olivat Hammin johtaman flaamilaisen mennoniittiseurakunnan jäseniä. Hänen mukaansa asiassa ei kovin suuria ongelmia ollut. Meidän pitäisi vain seuraavan jumalanpalveluksen yhteydessä tunnustaa uskomme ja luvata noudattaa seurakunnan määräyksiä ja kirkkokuria. Sitten meidät kastettaisiin uudelleen, friisiläisistä flaameiksi. Niinhän siinä kävikin. Muodollisesti piti koko seurakunnan yksimielisesti hyväksyä meidän jäsenyytemme, mutta siinä suhteessa ei kukaan suutaan avannut. Kun seurakunnan vanhin jopa esitteli asian oli se oikeastaan päätetty.

      Friesenillä oli vaimonsa Katharinan kanssa kuusi reipasta poikaa ja yksi 17-vuotias tytär, Johanna. Johanna touhusi tuvassa emännän apuna, kipaisi välillä kaivosta vettä ja kun pois lähdimme, näimme hänet halkoja hakkaamassa.

      Puhuimme Johannille ajatuksestamme rakennella talven aikana soutuvene. Sitä työtähän olimme tehneet jo Harlingenissa, kyllä meiltä vene syntyisi. Vaan mistäpä saisi edullisesti tarvikkeita? Danzigistako?

      Johann Friesen torjui Danzigin oikopäätä ja selitti, että meidän ehdottomasti kannattaa mennä Elbingiin. Paatilla se reissu on liian pitkä. Maata myöten matka on puolta lyhyempi ja helppokin, sillä ainoa suurempi tie vie juuri sinne. Ensin läpi Loytzenhofin ja sieltä Nogat-joen rantaan. Siellä on silta, Nogatbrücke, ja siltavahti, joka velkoo muutaman killingin sillan ylittämisestä. Sillalta on lyhyt matka Elbing-joen länsirannalle, jossa on kaupungin kauppiaitten varastot ja myyntialue jokeen pistävällä niemellä, jolle on annettu nimi Speicherinseln, varastosaari.

      Hevostahan meillä ei vielä ollut, mutta Johann tarjoutui lainaamaan omaansa. Vankkureista saisi perälaudan pois, sillä toisi pitempiäkin lautoja. Yhden päivän aikana ei keikka toki onnistuisi, hevonen väsyisi liikaa. Kaupungin puolella olisi paljosta valita majataloja ja niillä kunnolliset tallit, joissa hevosesta pidettäisiin huolta.

      Koko viikon teimme maatöitä, kaivoimme ojia ja raivasimme pusikkoja. Sitten saapui sopiva ilma, sateeton, tuuleton eikä liian lämmin, kaunis syyspäivä. Läksimme Johannilta hevosta kysymään. Hän valjastikin sen kohta vankkureiden eteen, antoi mukaan kauroja, heiniä ja ämpärin hevosen juottamiseksi.

      Kysyimme hevosen nimeä, mutta Johann selitti, ettei sillä oikeastaan nimeä olekaan:

      “Kutsukaa sitä nimellä Ros, siihen se on tottunut.”

      Matka kesti koko päivän. Vielä illansuussakin olivat useimmat kaupat auki. Ostimme “Neptunsspeicher”-nimisestä merenkulkuun keskittyneestä varastomyynnistä työkaluja, kuparinauloja, jonkin verran hamppuköysiä Geestiä varten ja suuren tynnyrin tervaa. Veneeseen sitä niin paljon ei menisi, mutta Geestin takilointi oli jo varsin harmaa, ties milloin oli tervaa nähnyt. Sama koski kanttakin, mutta sehän saisi osansa, kun laskisimme vantin kerrallaan kannelle tervattavaksi. Toki ostimme lautoja, mäntylautoja, koska tammea ei ollut.

      Se otti aikaa. Valitsimme ne yksi kerrallaan. Kyseeseen eivät tulleet oksaiset eivätkä valmiiksi haljenneet. Etsimme kitukasvuisia, suon vierellä kasvaneita. Hidas kasvu, syy syyn vieressä, paljon pihkaa väleissä. Sellainen on oikea venelauta, jos tammea ei ole saatavilla.

      Lastasimme ostoksemme vankkureihin. Syvästi huokaillen läksi Ros sitä kiskomaan kaupungin puoleen yli sillan, jonka nimi oli „Hohe Brücke“. Kohta sillan toisella puolen oli majatalo “Die Weisse Taube”, jossa vannottiin, että Ros saa hyvän hoidon, vankkurimme on varkailta suojassa ja itse saamme köllähtää pehmeille polstereille.

      Aamiaistakin annettiin. Pari paistettua munaa ja suuri kimpale suolattua läskiä. Dietrich käski odottamaan tai vaikka hevosta juottamaan, hänellä olisi asiaa kaupungille. Kysyin tietenkin, että mikä se sellainen asia on? Hän kertoi Speicherinselnillä kuulleensa, että missään ei ole meripihka halvempaa, kuin juuri Elbingissä. Samassa ovat kaupungin hopeasepät kuuluisia taidoistaan. Hänpä ostaisi morsiamelleen hopeisen rannerenkaan, jossa olisi meripihkaa koristeena.

      “Pidä nyt vähän Dietrich, mistä sinulla se morsian on?”

      “No tietenkin se on se Friesenin Johanna, etkö muka nähnyt?”

      “Näin kyllä, rumanpuoleinen nuori nainen.”

      “No eihän kauneudesta soppaa tehdä. Et osannut katsoa. Hartiat leveämmät kuin useimmilla miehillä. Muskelit kuin kivenhakkaajalla. Tuhdit reidet ja leveä lantio, synnyttää ilman suurempaa tuskaa kymmenen uutta pellonraivaajaa.”

      “No hyvä, mutta älä mitään korua osta. Siitä tulisi vain pahoja puheita. Oletko muka koskaan nähnyt mennoniittinaista, jolla olisi joku koru? Ei sellainen sovi, ties vaikka alkaisi saarnamies moittia maallisesta turhuudesta. Osta jotain käytännöllistä, kattila tai hiilillä ladattava silitysrauta.”

      Aikanaan tuli Dietrich kattiloineen takaisin ja pääsimme kotimatkalle. Ros oli siitä hyvillään, kotiinpäin se veteli vankkureita paljon reippaammin kuin Elbingiin tullessa, vaikka niissä oli nyt paljon enemmän painoa.

      Perille tultuamme ei Dietrich saanut rauhaa. Päivänvaloa oli vielä. Hän jätti minut purkamaan lautakuormaa työkaluvajaan ja hevosta Friesenille palauttamaan. Itse paineli tuli tukassa Hammin

Скачать книгу