LITMIR.BIZ

Скачать книгу

      ENSIMÄINEN OSA

      MATHING'S EASY RAUHAN AIKANA

       ENSIMÄINEN LUKU

      Mr Direck vierailee mr Britlingin luona

      Mr Direck vieraili ensi kertaa Englannissa, ja hänen kykynsä huomata eroavaisuuksia oli kuluneina kuutena päivänä vähitellen kehittynyt huippuunsa. Hän havaitsi Englannin olevan kaikin puolin miellyttävän ja tyydyttävän sekä poikkeavan Amerikan oloista enemmän kuin hän koskaan oli tohtinut toivoa.

      Monena vuotena hän jo oli tätä matkaa suunnitellut, mutta kun hänen luonnonlaatunsa oli pikemmin aurinkoinen kuin tarmokas – vaikka hän itse lujasti uskoi olevansa oikea tarkkanäköisen amerikkalaisen tarmon lähde – niin hän oli sallinut monenlaisten asiain ja varsinkin miss Mamie Nelsonia koskevan epävarmuuden pidättää itseään kotimaassa. Nyt ei miss Mamie Nelsonin suhteen ollut enää olemassa mitään epävarmuutta, ja mr Direck olikin matkustanut Englantiin vakuuttaakseen itselleen ja kenelle muulle hyvänsä, että hänellä oli maailmassa muutakin harrastettavaa kuin Mamie…

      Sitäpaitsi hän halusi nähdä sen vanhan maan, josta hänen äidinäitinsä oli peräisin. Riippuihan hänen makuusuojassaan New Yorkissa Market Saffron-kirkkoa esittävä vesivärimaalaus muistuttaen mieleen paikkaa, jossa tuo rakas eukko oli uudistanut kasteensa liiton! Ja yleensäkin hän halusi nähdä Eurooppaa. Retken mielenkiintoisuutta lisäsi osaltaan se, että hän aikoi Massachusettsissa sijaitsevan Nykyaikaisen Ajattelun Tutkimusseuran varsin vähätöisenä ja sangen suuripalkkaisena sihteerinä pistäytyä keskustelemaan eräistä miellyttävistä mahdollisuuksista Matching's Easyssä asuvan mr Britlingin kanssa.

      Mr Direck oli mies erästä lajia, joka ei ole harvinainen Amerikassa. Hän muistutti aika paljon sitä siistiä ja hauskannäköistä henkilöä, jonka tapaa amerikkalaisten viikkolehtien ilmoitusosastosta, tuota miellyttävää henkilöä, joka sanoo hymyillen "hyvä, sehän on oikea Fitzgig" tai "kyllä, tämä on Wilkins, ja se onkin kaikkein paras" tai "minun paidanrintamukseni ei rypisty milloinkaan; se on Chessonin valmistetta". Mutta nyt hän sanoi hymyillen entiseen varmaan tapaansa: "Hyvä, tämähän on englantilaista." Häntä huvitti jokainen poikkeus amerikkalaisuudesta, jokainen yksityiskohta, jota hän saattoi tervehtää luonteenomaisena; matkustaessaan junassa Lontooseen hänen mielihyvänsä oli purkautunut äänekkääksi nauruksi, kun Chesiren kukkulain shakkilautaa muistuttavat peltotilkut tulivat näkyviin; hän oli tyytyväisyydessä naureskellut saadessaan istua vaunussa, jossa ei ollut sivukäytävää; hän oli antanut kohteliaalle ja silti ystävälliselle junailijalle ruhtinaalliset juomarahat hetkisen epäröityään, pitikö hänen antaa mitään vai eikö, ja hän oli käyskellyt hotellissaan Lontoossa hokien: "Suurenmoista! Suurenmoista! Kautta kunniani!" jonkinlaisessa hurmiotilassa, todeten hyvillä mielin ettei ollut puhelinta, ei keskuslämmitystä eikä kylpyhuonetta makuusuojan yhteydessä. Aamiaisen aikana viinuri (joka näytti suoraan Dickensistä saadulta) oli tarjoillut hänelle munia porsliinisissa kupposissa, jollaisia näkee Punch'issa kuvattuina. Thames-virta, jota hän oli rientänyt katsomaan, oli ollut uskomattoman hyvä, pienimpiä purosia, mitä hän oli koskaan nähnyt, ja hän oli vain vaivoin pidättynyt pysäyttämästä jotakin ohikulkijaa ja kysymästä korostettua amerikkalaista ääntämistapaa käyttäen: "Kuulkaahan, onko tuo pieni märkä oja historian mainitsema Thames-virta?"

      Huomattava on, että mr Direck puhui Amerikassa ollessaan erittäin hyvää ja huolellista englanninkieltä, mutta nyt hänen kävi kovin vaikeaksi hillitä haluansa kimeiden nenä-äänteiden, "amerikanismien" ja kotoisen kuvakielen alinomaiseen käyttämiseen. Kun häneltä jotakin kysyttiin teki hänen mielensä vastata "yep" tai "sure" – sanoja, joita hän Amerikassa ei olisi viljellyt enempää kuin tuppipuukkoa. Mutta hän tunsi näyttelevänsä määrättyä osaa. Hän tahtoi olla silminnähtävästi ja korvinkuultavasti itse ilmetty Amerikka. Hän tahtoi olla juuri sellainen, millaiseksi hän luuli englantilaisen hänet otaksuvan. Ainakin hän oli teettänyt vaatteensa nimenomaisesti amerikkalaisessa New Yorkin pukimoliikkeessä, ja niiden perusteella oli eräs autonohjaaja kohteliaasti, mutta varmasti väittänyt taksamittarin numerojen merkitsevän dollareja eikä shillingejä. Tämä tapaus oli hyvä tukikohta, mr Direckin kuvitellessa omaa minäänsä englantilaiselle taustalle, jota vasten hän näytti kuvastuvan kerrassaan edustavan selvästi… Tapauksella oli sellainen arvo, että ohjaaja sai dollarinsa…

      Olihan hän tullessaan koko matkan pelännyt, ettei se olisikaan totta, että Englanti olisi tarua, että Lontoo sattuisi olemaan samanlainen jyrisevä, jättiläismäinen New York ja englantilaiset ihan uusenglantilaisten kaltaisia…

      Nyt hän istui vaunussa pienen, vanhan Great Eastern Railway'n haararadalla, matkan määränä Essex, Matching's Easy, ja havaitsi yht'äkkiä joutuneensa Washington Irvingin Englannin sydämeen.

      Toden totta, sinne hän oli joutunut! Hän ei voinut tyytyä sitä istualtaan katselemaan, hänen täytyi nousta seisomaan ahtaassa vaununosastossa ja pistää isot, lujapiirteiset, hyväntahtoiset kasvonsa ulos ikkunasta ikäänkuin sitä tervehtiäkseen. Seutu lepäsi siinä kesäkuun auringon paisteessa somana ja iloisena kuin vanhanaikainen puutarha, pienine, orjanruusuaitojen reunustamme peltotilkkuineen, metsikköineen ja sanomattoman mehevine pikku laidunmaineen. Hän oli nähnyt oikean hirvipuiston kiivillä-koristettujen portinpylväiden välissä ränstyvine ristikkoineen, ja etäämpänä, tuuheain puiden varjoon peittyneenä, oli varmaankin Bracebridge Mall. Hän oli nähnyt olkikattoisia puutaloja ja puoli tusinaa maalaisravintoloita kitisevine nimikilpineen. Hän oli nähnyt pyylevän pastorin, joka itse ajoi lihavan, harmaan ponin vetämiä rattaita, pitkin pienoista, nurmettunutta kujannetta. Hän ei ollut koskaan kokenut todellisuudessa mitään tämäntapaista. Tuntui kuin olisi matkustanut kirjallisuudessa.

      Mr Britlingin osoite oli Dower House, joka mr Britlingin kirjeellisesti lähettämän tiedonannon mukaan sijaitsi Claveringsin puiston tuonnimmaisessa laidassa. Claverings! Sepä sopiva nimi komealle englantilaiselle kodille…

      Eikä kumminkaan oltu Lontoosta kauempana kuin neljänkymmenenkahden peninkulman päässä. Varmaan sen täytyi kuulua esikaupunkien piiriin. Jos Matching's Easy sijaitsisi Amerikassa, niin siellä asuisi väkeä, joiden työmaa on kaupungissa. Mutta niin otaksuessaan mr Direck paljasti tietämättömyytensä erään asian suhteen, jonka tunteminen on mitä välttämättömin jokaiselle Englannin ymmärtäjälle. Lontoon esikaupunkirenkaassa on aukko. Lontoon esikaupungit työntyvät länttä ja etelää, vieläpä luodettakin kohti, mutta koillisessapäin ei ole esikaupunkeja lainkaan; sen sijaan on siellä Essex. Essex ei ole esikaupunkialuetta; se on luontehikas ja omalaatuinen tienoo, joka voittaa puolelleen ihmisen sydämen. Essexin ja suuren keskuksen välissä on kaksi suurta salpaa, Lontoon East End ja Eppingin metsä. Ennenkuin vuosilipun omistajia kuljettava juna ehtisi huvilayhteiskuntaan, täytyisi sen kiertää tämä rauhoitettu metsämaa kahdenkymmenen peninkulman pituisessa hyödyttömässä kaaressa, ja niinpä on nyt laita, että kohta Great Eastern rautatien pääradalta väistyessäsi löydät Essexin yhä viettämässä kahdeksannentoista vuosisadan rauhallista elämää, ja Lontoo, tuo nykyisen ajan Babylon, näkyy vain, kuten tähdetkin, kajasteena öisellä taivaalla. Matching's Easyssä on, kuten mr Britling vähän myöhemmin kertoi mr Direckille, puoli tusinaa vanhuksia, jotka eivät ole milloinkaan Lontoota nähneet – eivätkä haluakaan sitä nähdä.

      "Oi – oi!"

      "Kyllä siellä on meteliä."

      "Mr Robinson se lähti Lontooseen ja siellä häneltä jalka katkesi."

      Vaihdeasemalla mr Direck oli kuullut, että hänen piti pyytää junailijaa pysähdyttämään Matching's Easyssä; juna seisahtui siellä ainoastaan pyynnöstä. Maailma kävi yhä oivallisemmaksi. Kun mr Direck sai oven auki ja astui vaunusta, näki hän pienen, vanhan essexiläisen asemapäällikön, kantajan ja asemamiehen – kaikki yhtenä henkilönä – joka punainen lippu kädessään puheli mr Britlingin kanssa sokeriherneistä, joiden viljeleminen oli koko aseman ylpeytenä. Ja siinä oli myöskin mr Britling, mr Direckin Euroopan-matkan ainoa liiketehtäväin ja mitä suurimpain odotusten esine. Hän ei ollut ensinkään niiden valokuvain näköinen, joihin mr Direck oli tutustunut, mutta siitä huolimatta hän aivan varmaan oli mr Britling, koska asemasillalla ei näkynyt ketään muuta ja koska hän nyt lähestyi tervehtivin elein.

      "Oletteko milloinkaan nähnyt tällaisia herneitä, mr Direck?" sanoi mr Britling jonkinlaiseksi johdannoksi.

      "En, kautta kunniani!"

Скачать книгу