LITMIR.BIZ

Скачать книгу

olisi oikein turvallinen, kun aikoo lähteä liikkeelle tänä iltana. Bernouin, hattuni!"

      Kamaripalvelija toi leveälierisen univormuhatun. Kardinaali pani sen jokseenkin huolettomasti päähänsä ja sanoi d'Artagnaniin kääntyen:

      "Onhan teillä satuloituja hevosia tallissa?"

      "On, monseigneur."

      "No, lähtekäämme."

      "Montako miestä haluatte, monseigneur?"

      "Sanoitte neljään mieheen ottavanne häätääksenne sata tolvanaa pakosalle; koska kenties voimme tavata kaksisataa, niin ottakaa kahdeksan."

      "Kuten monseigneur haluaa."

      "Minä seuraan teitä, tai mieluummin", muutti kardinaali, "ei, tätä kautta. Valaise tietä, Bernouin."

      Kamaripalvelija otti kynttilän, kardinaali sieppasi pienen avaimen kirjoituspöydältään, ja avattuaan salaportaitten oven hän oli hetimiten Palais-Royalin pihalla.

      TOINEN LUKU

      Yöllinen kierros

      Kymmentä minuuttia myöhemmin lähti pikku osasto Rue des Bons-Enfantsia pitkin, Teatteritalon taitse, jonka kardinaali de Richelieu oli rakennuttanut Miramen6 näyttelemiseksi ja jossa kardinaali Mazarin enemmän soitannon kuin kirjallisuuden rakastajana oli äskettäin toimittanut esitetyiksi Ranskan ensimmäiset oopperat.

      Kaupunki oli kaikesta päättäen rajussa kuohumistilassa. Lukuisia väkijoukkoja kuljeskeli kaduilla, ja siitä huolimatta, mitä d'Artagnan oli heistä sanonut, pysähtelivät he silmäämään patrullin kulkua uhkaavan ivallisina. Se osoitti, että porvarit olivat täksi kertaa vaihtaneet tavallisen säveytensä sotaisempaan mielialaan. Tuolloin tällöin kuului hälisevää melua kauppahallien ympäristöllä sijaitsevista kortteleista. Kiväärinlaukauksia räiskyi Saint-Denis-kadulta päin, ja silloin tällöin moikui äkkiä – kenenkään tietämättä hälytyksen aihetta – joku kirkonkello, jonka oli kansan huumaannus pannut kajahtelemaan.

      D'Artagnan pitkitti kulkuansa huolettomana kuin ainakin mies, johon mokoma joutavoiminen ei vähääkään tehonnut. Kun joku väkiryhmä piti kadun keskiväylää hallussaan, kannusti hän kuitenkin ratsuansa eteenpäin, huolimatta sanoa: "varokaa!" Ja ikäänkuin joukko – kapinallinen tai ei – olisi tiennyt, kenen kanssa se oli tekemisissä, hajaantui se suomaan patrullille vapaan pääsyn. Kardinaali kadehti tätä tyyneyttä, jota hän piti vaaroihin tottumisesta johtuneena, mutta silti sai hän johtajakseen valitsemaansa upseeria kohtaan sitä lajia kunnioitusta, jota varovaisuuskin myöntää huolettomalle miehuudelle. Barrière des Sergentsia lähestyttäessä huusi etuvartija: "Ken siellä?" D'Artagnan vastasi kysyttyään kardinaalilta tunnussanaa, joka oli Ludvig ja Rocroy, ja sai lähetä.

      Tämän tervehdyksenvaihdon jälkeen kysyi d'Artagnan, eikö herra de Comminges ollut tämän vartion päällikkönä. Etuvartija viittasi silloin upseeriin, joka seisoi puhelemassa jonkun kanssa, pitäen kättänsä kumppanin ratsun kaulalla. Siinä olikin kaivattu.

      "Siellä on herra de Comminges", ilmoitti d'Artagnan palatessaan kardinaalin luo.

      Kardinaali ratsasti päin, d'Artagnanin hienotuntoisena pidättäessä hevosensa taammaksi; mutta nähdessään seisoskelevan upseerin ja tämän ratsukumppanin paljastavan päänsä peräti kunnioittavasti huomasi hän, että nämä olivat tunteneet hänen ylhäisyytensä.

      "Oikein, Guitaut!" virkkoi kardinaali ratsumiehelle; "minä näen, että neljästäseitsemättä vuodestanne huolimatta olette yhäti yhtä valpas ja uskollinen. Mitä haastelette tälle nuorelle miehelle?"

      "Monseigneur", vastasi Guitaut, "huomautin hänelle, että me elämme kummallisena aikana ja että tämä päivä suuresti muistuttaa Liigan melskeitä, joista nuoruudessani kuulin paljon puhetta. Tiedättekö, ettei ollut kysymys vähemmästä kuin sulkujen rakentamisesta Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille?"

      "No, mitä vastasi teille Comminges, hyvä Guitaut?"

      "Monseigneur", tokaisi Comminges, "minä vastasin, että niiltä Liigan perustamiseen puuttui vain yhtä, mikä minusta tuntui ylen tärkeältä, nimittäin jotakuta Guisen herttuaa; eipä muuten samaa temppua kahdesti tehdäkään."

      "Ei, mutta sen sijaan ne tekevät niin sanotun fronden", virkkoi

      Guitaut.

      "Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.

      "Sen nimen ne antavat puolueellensa, monseigneur."

      "Ja mistä sellainen nimitys johtuu?"

      "Muutamia päiviä takaperin kuuluu parlamenttineuvos Bachaumont lausuneen Parlamenttitalossa, että kaikki kapinoitsijat muistuttivat koulupoikia, jotka lingoilla7 sinkauttelevat kiviä vallihautoihin, mutta hajaantuvat poliisiluutnantin nähdessään, kokoontuaksensa uudestaan hänen mentyään tiehensä. Silloin sieppasivat he sanan lennosta, kuten geusit8 Brysselissä, ja nimittäysivät frondelaisiksi. Tänään ja eilen oli kaikki frondelaista: leipä, hatut, hansikkaat, käsipuuhkat, viuhkat; ja hei, kuulkaahan!"

      Samassa avautuikin muuan ikkuna, joku mies asettui sen ääreen ja alkoi laulaa:

      "Nous fronde-tuuli nyt aamusella, jo kardinaali tais luimistella'. Nous fronde-tuuli nyt aamusella!"

      "Sitä hävytöntä!" jupisi Guitaut.

      "Monseigneur", ehdotti Comminges, joka vammansa takia on huonolla tuulella ja halusi saada kostaa ja maksaa kuhmustaan, "sallitteko minun lähettää tuolle veitikalle luodin, jottei hän toiste laulaisi niin väärin?"

      Ja hän laski kätensä enon ratsun pistoolinhuotralle.

      "Ei, ei!" huudahti Mazarin. "Diavolo, paras ystävä, te pilaisitte kaikki! Asiat käyvät päin vastoin ihan mainiosti. Minä tunnen ranskalaiset, niinkuin olisin ne itse luonut ensimmäisestä viimeiseen; kun he laulavat, maksavat he kyllä. Liigan aikoina, joista Guitaut juuri puhui, veisattiin ainoastaan messuja; kaikki kävikin hullusti. Tulkaa, Guitaut, käykäämme katsomassa, pidetäänkö Quinze-Vingtsin luona yhtä hyvää vartiota kuin Barrière-des-Sergentsin edustalla."

      Hän heilautti Commingesille kättänsä hyvästiksi ja ratsasti takaisin d'Artagnanin luo, joka jälleen asettui pikku osaston etunenään, lähimpinä saattolaisinaan Guitaut ja kardinaali, muun joukon tullessa taampana.

      "Se on totta", mutisi Comminges nähdessään kardinaalin poistuvan, "minä unohdin, että kun vain maksaa, on hän tyytyväinen."

      Ratsastettiin taas Saint-Honoré-kadulle ja hajoitettiin yhäti väkijoukkoja pois tieltä. Näissä ryhmissä puhuttiin yksinomaan tämänpäiväisistä määräyksistä. Sääliteltiin nuorta kuningasta, joka siten tietämättänsä toimitti kansaansa häviöön. Kaikki syy pantiin Mazarinin niskoille; puheltiin Orleansin herttuaan ja prinssiin vetoamisesta; ylisteltiin Blancmesnilia ja Brousselia.

      D'Artagnan ratsasti näiden joukkojen keskellä niin huolettomana kuin olisivat sekä hän että hevonen olleet rautaa; Mazarin ja Guitaut pakisivat hyvin hiljaa; muskettisoturit, jotka olivat lopulta tunteneet kardinaalin, seurasivat äänettöminä.

      Tultiin Saint-Thomas-du-Louvre-kadulle, jonka varrella Quinze-Vingtsin vartiopaikka sijaitsi. Guitaut huusi nuorempaa upseeria, joka tuli tekemään ilmoitusta.

      "No?" kysäisi Guitaut.

      "Herra kapteeni", kertoi upseeri, "kaikki on kunnossa tällä puolella, jollei ehkä jotakin hommailla tuossa talossa."

      Hän viittasi komeaan rakennukseen, jonka paikalle sittemmin rakennettiin Vaudeville-teatteri.

      "Tuossa talossako?" sanoi Guitaut; "sehän on Hôtel de Rambouillet."

      "Olkoon jos mikä", tuumasi upseeri, "mutta sen tiedän, että olen nähnyt useita epäilyttävän näköisiä henkilöitä menevän sinne."

      "Pyh!" vähitteli

Скачать книгу