ТОП просматриваемых книг сайта:
Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani. Dumas Alexandre
Читать онлайн.Название Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani
Год выпуска 0
isbn
Автор произведения Dumas Alexandre
Издательство Public Domain
– Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.
– Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.
Mutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt aukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin tuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään; kenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä kaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja Croix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä matka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki virtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.
Hän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä kohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin yhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de Tréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut olla pitämättä hänen poislähtemistapaansa muuna kuin jokseenkin tomppelimaisena.
Siihen lisäksi oli hän saanut niskoillensa kaksi kelpo kaksintaistelua kahden semmoisen miehen kanssa, jotka kumpikin kykenivät tappamaan kolme d'Artagnan'ia, sitä paitsi kahden muskettisoturin, se on, kahden sellaisen olennon kanssa, joita hän niin korkeasti kunnioitti, että hän ajatuksissaan ja sydämmessään asetti ne kaikkein muiden ihmisten yläpuolelle.
Asiat näyttivät sangen surkeilta. Varmana siitä, että Athos hänet tappaisi, ei nuori mies, sen voi helposti käsittää, paljoa välittänyt Porthoksesta. Kumminkin, koskahan toivo on viimeinen mikä sammuu ihmissydämmessä, alkoi hän toivoa voivansa ehkä, kauheasti haavoittuneena tietysti, jäädä eloon kumpaisestakin kaksintaistelusta, ja siinä tapauksessa rupesi hän tulevaisuutta varten nuhtelemaan itsensä seuraavalla tavalla:
– Mikä vimmattu, mikä pöllö minä olenkaan! Tuo oivallinen, onneton Athos oli haavoittunut juuri siihen olkapäähän, johon minä menen paiskaamaan pääni kuin oinas. Ainoa asia mikä minua kummastuttaa, on ettei hän tappanut minua sill'-kertaa; – siihen olisi hänellä ollut täysi oikeus, sillä tuska, jonka minä saatoin hänelle, oli varmaan julma. Mitä Porthokseen tulee, – oh! mitä Porthokseen tulee, oli kohtaus hänen kanssansa, totta tosiaan, vielä hullumpi!
Ja vastoin tahtoansakin rupesi nuori mies nauramaan, tähystellen kuitenkin ympärillensä, josko tuo yksinäinen nauru, johon sen näkijät eivät voineet havaita mitään syytä, mahdollisesti loukkasi jotakin ohikulkevaa.
– Porthoksen juttu on yhä hullumpi, vaan aika pöllö minä sittenkin olen. Lennäppäs tuolla tavoin ihmisten päälle, sanomatta edes: pois tieltä! Jopas jotakin! ja meneppäs tirkistelemään heidän viittansa alle, nähdäksesi mitä siellä ei ole! Hän olisi varmaan antanut minulle anteeksi; hän olisi aivan varmaan antanut anteeksi, ellei päähäni olisi pälkähtänyt puhua tuosta kirotusta olkavyöstä, salaviittauksella tosin; niinpä kylläkin, kaunis salaviittaus! Oh, mikä kirottu gaskonjalainen olenkin! Kuuleppas d'Artagnan veikkoseni, jatkoi hän, puhellen itselleen niin arkatuntoisesti kuin luuli itsensä ansaitsevan, jos sinä pääset näistä pälkähistä, mikä ei tosin ole uskottavaa, tulee sinun vastaisuudessa olla erinomaisen kohtelias. Vast'edes on sinua ihmeteltävä, sinun tulee olla esikuvana muille. Kohteliaisuus ja sävyisyys ei ole pelkurimaisuutta. Katsoppas vaan Aramista: Aramis, hän on lempeys ja hempeys täydessä olennossaan. No niin! onkos kukaan koskaan tohtinut sanoa, että Aramis olisi pelkuri? Ei, se on varma tosi, ja vast'edes tahdon minä kaikessa mukautua hänen kaltaiseksensa. Ah, tuossapa hän onkin.
D'Artagnan oli kävellessään ja itsekseen puhellessaan joutunut muutaman askeleen päähän d'Aiguillon'in hotellista, ja tämän edustalla huomasi hän nyt Aramiksen iloisesti juttelevan kolmen aatelismiehen kanssa, jotka näkyivät olevan kuninkaan henkivartijaväkeä. Aramis huomasi myös puolestaan d'Artagnan'in; mutta kun hän ei ollut unhottanut, että tuon saman nuoren miehen nähden herra de Tréville aamulla oli niin kovin tulistunut, ja kun niiden nuhteiden todistaja, joita muskettisoturit olivat silloin saaneet, ei ollut hänelle millään tavoin mieluisa henkilö, ei hän ollut d'Artagnan'ia huomaavinansa. D'Artagnan, aivan vastoin äskeisiä sovitus- ja kohteliaisuus-tuumiansa, lähestyi noita neljää herraa, tervehtien heitä komeasti ja hymyillen mitä herttaisimmasti. Aramis nyykäytti hiukan päätänsä, vaan ei hymyillyt. Kaikki neljä muutoin keskeyttivät heti kohta puheensa.
D'Artagnan ei ollut niin tyhmä, ett'ei olisi paikalla havainnut olevansa liikaa; mutta hän ei ollut kylliksi perehtynyt hienon maailman tapoihin, vetäytyäksensä mukavasti pois tuommoisesta väärästä asemasta, johon yleensä kuka hyvänsä joutuu, jos menee sekoittumaan semmoisten seuraan, joita tuskin tuntee, ja keskusteluun, joka ei häneen kuulu. Hän mietti siis mielessään keinoa, minkä avulla hän kaikista vähimmän kömpelösti pääsisi peräytymään, kun hän samassa näki Aramiksen pudottavan nenäliinansa ja, epäilemättä vahingossa, polkevan sen päälle; nyt arveli hän olevan oikean hetken korjata äskeistä sopimattomuutta: hän kumartui ja, niin kohteliaan näköisenä kuin hän suinkin saattoi, veti hän nenäliinan muskettisoturin jalan alta, huolimatta niistä yrityksistä, joilla tuo toinen koki sitä estää, ja lausui, antaessaan hänelle sitä:
– Luulen, herra, että tämä on liina, jota ette aivan mielellänne tahtoisi kadottaa.
Liina oli tosiaan runsaasti kirjailtu, ja sen yhdessä nurkassa näkyi ruunu ja vaakuna. Aramis punastui vahvasti ja paremmin tempasi kuin otti vastaan liinan gaskonjalaisen kädestä.
– Ahaa, huudahti henkivartija, väitätkö vieläkin, varovainen Aramis, että olet huonoissa kirjoissa rouva de Bois-Tracy'n tykönä, vaikka tuo viehättävä nainen suvaitsee lainata sinulle nenäliinojansa!
Aramis heitti d'Artagnan'iin yhden noita silmäyksiä, jotka antavat tietää toiselle, että hän on hankkinut itselleen verivihollisen; sitte muutti hän muotonsa takaisin lempeännäköiseksi ja lausui:
– Te petytte, herrat hyvät, tämä liina ei ole minulta, enkä ymmärrä, mistä tälle herralle pisti päähän tarjota sitä juuri minulle ennemmin kuin jommallekummalle teistä, ja todistukseksi siihen mitä sanoin, on että oma liinani on täällä taskussani.
Näin sanoen veti hän taskustaan oman nenäliinansa, joka myöskin oli sangen sorea liina ja tehty hienosta batistista, vaikka batisti oli siihen aikaan kallista, mutta tässä liinassa ei ollut mitään koruompeluksia, eikä vaakunoita, se oli vaan merkitty omistajan nimikirjaimilla.
Tällä kertaa d'Artagnan ei hiiskahtanut sanaakaan, hän huomasi hairahduksensa; mutta Aramiksen ystävät eivät ottaneet uskoaksensa hänen kieltämisiänsä ja toinen heistä virkkoi teeskennellyllä totisuudella nuorelle muskettisoturille:
– Jos asia niin on kuin väität, Aramis veikkoseni, niin olen pakoitettu pyytämään tuon liinan sinulta takaisin; sillä niinkuin tiedät, on Bois-Tracy läheisimpiä ystäviäni, enkä minä tahdo, että hänen vaimonsa kapineista laitetaan itselleen voitonmerkkejä.
– Teet pyyntösi huonosti, vastasi Aramis; ja vaikka kohta tunnustan vaatimuksesi perijuureltaan oikeaksi, hylkään pyyntösi muotonsa vuoksi.
– Asianlaita on se, lausui d'Artagnan arasti, etten minä ole nähnyt liinan putoavan herra Aramiksen taskusta. Hän piti jalkansa sen päällä, siinä kaikki, ja minä ajattelin, että koska hänen jalkansa on sen päällä, mahtaa liina olla hänen.
– Ja te olette erehtyneet, hyvä herra, vastasi kylmästi Aramis, hyvin vähän kiitollisena parantelemisesta; sitten kääntyi hän sen henkivartijan puoleen, joka oli sanonut olevansa Bois-Tracy'n ystävä, ja lausui: – Muutoin arvelen, rakas Bois-Tracy'n ystävä, että minä olen hänelle yhtä hyvä ystävä kuin sinäkin; ja tarkoin tuumien tämä liina on yhtä hyvin saattanut pudota sinun kuin minunkin taskustani.
– Ei, kunniasi kautta! huudahti Hänen Majesteettinsa henkivartija.
– Sinä vannot kunniasi kautta, minä kunniasanani; siis on silminnähtävästi toinen meistä valhettelija. Maltas, teemme parhaiten,