LITMIR.BIZ

Скачать книгу

grooh…"

      Ja se mahtoi pistää kärpästen vihaksi, tuo ylvästeleminen. He tutkivat jokaisen sokkelon ja rotkon noissa monikomeroisissa vaatteiden laskoksissa … eikö missään löytyisi ihmisen verta? Ja missä löysivät sattumalta vartioimattomaksi jääneen kohdan, esimerkiksi käden, siihen heti kuolemaa ja turmiota tuottavalla aikomuksella iskivät kärsänsä kiinni, imeäksensä viimeisenkin verenpisaran tuosta riivatusta ylvästeliästä. Silloin käsi pian huimalla vauhdilla pakeni ja kärpänen lensi nauraen vähän matkan päähän, ilkkuen: "Kerskaa vielä! kerskaa vielä!"

      Tällä tavalla jatkettiin taistelua vaihtelevalla onnella. Väliin yksi, väliin toinen makaavista heräsi, katsoi kelloa, jos sitä sattui olemaan, jos ei, niin aprikoitsi muuten kuinka paljo aikaa lie kulunut.

      Mutta kun toiset vielä nukkuivat rauhassa, niin täytyi laskea taipumuksensa puntariin, koetteeksi kumpi voittaa: lähteäkö luo'olle, vai laskeako vielä painavan pään lepäämään nurmelle? Jälkimäinen voitti aina.

      Mikä velvollisuus mun on nousta muita herättämään ja olla ahkerampi kuin toisetkaan!..

      Ja se näytti niin verrattomalta tyhmyydeltä, omistaa itselleen tuollaista velvollisuutta, että sydän oikein riemusta hetkahteli kun sai laskea päänsä rauhassa varjoon ja tuntea, ettei ollut suorastaan mitään muuta velvollisuutta kuin odottaa käskyä.

      Noin kello puoli kolmen ajoissa nousi Torpparin Tuomas kuitenkin oikein jaloillensa. Kävi ensin ottamassa siemauksen juomaleilistä ja rupesi sitten herättelemään toisia.

      "Eiköhän jo pitäisi ruveta luo'olle kiirehtimään, näkyy pilviä nousevan tuolta, taitaa sade tulla."

      Miehet ja naiset nouseskelivat, ensin istumaan, silmiä hieromaan ja kismittelemään sekä kulettelivat kaljaleiliä kädestä käteen.

      "Ho'hooi, kun on kovin lämmin!"

      Oli oikein hauska kismitellä, kun ei isäntää ollut joukossa … sai odottaa vaan määräystä, vaikka ei kellekään joukossa ollut isännyyttä uskottukaan eikä määräämisen oikeutta… Olihan isäntä sanonut tulevansa siksi kuin isäntää tarvitaan.

      Tuomas, kun oli vanhin joukosta, omaksui kuin vaistomaisesti itselleen jonkullaista käskiän virkaa. Käski siis toisia menemään jo heiniä takkoihin panemaan ja lupasi itse mennä tuosta mäestä takkavitsan itsellensä noutamaan. Kun Tuomas meni pois, ei kukaan enää katsonut itseänsä senkään vertaa isännäksi.

      "Ho'hooi, kuinkahan tästä nyt taas jaksaa."

      Rengit ja päiväläiset istahtivat vielä piippuun panemaan. Yksi oikaisi itsensä selälleen … siksi ajaksi vaan kun ehtisi yhden piipun täyden polttaa … toiset seurasivat esimerkkiä. Piiat ottivat sukkakutimet ja odottivat miehiä. Mutta ennen kun ehtivät näiltä tupakatkaan oikein hyvästi loppuun palaa, valahtivat silmät kiini, kuin niin kovin raukaisi. Se oli niin rakasta tuo uni… Saisi edes pari hyvää siemausta vielä kuorsata, niin sitten tuota jaksaisi…

      Naiset kutoivat rauhassa noin puolen tunnin verran, mutta sitten toinen piika otti huomataksensa pilvi-joukon tuolla taivaalla kiertelemässä.

      "Hyvät ihmiset!" hän rupesi mamkoimaan, "ei tämä makaaminen kelpaa nyt enää mihinkään, kun tuossa tuokiossa tulee sade ja kastelee luo'on."

      "Totta totisesti, niin se on!" Toisetkin naiset hämmästyivät, heräsivät nyt vasta niin kuin huolettomuuden unesta. Koppoivat kaikin rivakasti haravat käteensä, lähtivät työhön ja kohlivat mennessään miehiä hereille.

      Tässä syntyi oikein omantunnon kiire. Jokaisen sydän tarvitsi lohdutusta … kun pilvet niin uhkaavina lähenivät ja oli maattu lähes 4 tuntia. Mutta ikään kuin yhteisestä neuvosta sai jokaisen tunto yhtäsuuntaista lohdutusta:

      … Kun ei kukaan ollut ryhtynyt herättämään, niin mikä velvollisuus minun ulisi ollut, sehän on vallan selvä ja helpottava asianhaara.

      Oltiin polttavassa kiireessä. Haravat oikein vinkuivat naisten käsissä ja miehet kantoivat juoksujalassa heiniä latoon. Voi turkanen kun ne olivatkin kuivia! … oikein ritisivät. Vaikka jo edelläpuolisen olisi latoon pantu, olisivat kyllä kelvanneet.

      Mutta kun oli saatu latoon 12 taakkaa, tuli sade. Ja se vuosikin niin suurina pisaroina, että läpi vaatteiden heti menivät kuin kuulat… Väki juoksi latoon.

      Huh, kun sitä satoikin! Siinä hetkessä kastuivat heinät aivan likomäriksi.

      Tuomas ehti vitsoinensa parahiksi sadetta pitämään toisten joukkoon.

      Siinä istuttiin noloina ladolla ja katseltiin ulkona pisaroivaa veden tulvaa. Ei puhuttu juuri mitään erinomaisia, arveltiin vaan, että kummapa oli, kun tänäkin päivänä sade tuli.

      "Olisi pitänyt mennä kohta puoli päivältä luo'olle, niin nyt saataisiin maata," sanoi eräs puolikasvuinen pojannullikka.

      Jokainen kohta kavahti: Mitä tuo poika-riivattu tuollaisia rupee hokimaan… Kyllähän sen nyt muutkin tietävät, mutta kenenkä sitä sitten on syy? Ei minun ainakaan!

      … Ja jos alkaa, ruoja, vielä kotona lörpötellä, että tässä maattiin nyt vähän, niin kuin entistä runsaammin, niin…

      Melkein yhteen ääneen ruvettiin kiivaasti suutamaan poikaa.

      "Kuka sitä sateen edellä tietää ja ymmärtää hätiä! Rupea nyt kotonakin sellaisia hölppäämään! Jolla on kello niin kellottakoon. Kuka käski lähteä isännän juominkiin, miksi ei pysynyt täällä."

      "Jos tuollaisia puhut kotona, saat leu'oillesi että maukuu," uhkasi toinen renki.

      Poika parka oli pahemmassa kuin pulassa, koetti oikein jo puolessa itkussa vakuuttaa ettei hän avaa suutansa niin ristin sielulle koko jutusta.

      Sade taukosi hetkeksi. Lähdettiin edes niitylle kävelemään, kun ei tietty mitä tässä nyt olisi oikein tehtävä.

      Silloin jo isäntäkin tuli tovereinensa. Jo kaukaa työväki tulon huomasi. Mieli oli heillä nyt ramea, vähän ilkeätä oli isäntää kohdata. Mutta kovin näkyi tuo poukkoilevan tuolla luhdassa, kun koetti jalkavaroillaan väkensä luoksi ponnistella… Jo katosi väestä kunnioituksen ja pelon tunne … tahtoi ruveta naurattamaan.

      "No mitä se – sen päitä, e-eipä te o-olekaan saaneet lu-luokaan latoon!" Ja siihen Kalle vielä liitti muutamia paholaisen nimiä perään.

      Heinä-väki rupesi yhteen suuhun vastustamaan:

      "Kun tuli sade! Mihinkäs siitä päästiin!"

      Kalle sytytteli hajanaista sikarin päätä, josta liepareita irtausi suuhun. Niitä koetti hän pois sylkeä, mutta siirtyivät ainoastaan leu'alle.

      "Tphyi!" Mutta ei se siitä sen paremmaksi tullut.

      "Hek, hek, hek … sonnin heiniä sait Kalle. Mitäs minä sanoin?"Tuomarin Iikkoja kutkutti tuo hupainen juttu.

      "Mitä … sinä sanoit? öhö ho…" Kalle katseli pitkin nenänsä vartta, osoitteli tulitikulla valkeata sikarin rääsyyn, mutta ei osunut kohdalle. Sitten alkoi hän taas haukkua väkeänsä, sanoi heitä härjiksi ja jätkiksi, y.m.

      "Härjän heiniä tuli, he he… Laiskaa väkeä," tuumaili Tolkun Matti.

      "Tuota … mennään uudestaan Kevariin." Se oli Tuomarin Iikkoo joka ehdotuksen teki ja lähti edellä yrittämään hevosen luo, toiset perässä.

      "Härjän heiniä tuli, he heh…" nauroi Matti. Kalle Pietunen kirosi ja mennä kompuroi tielle päin.

      "Ei tuosta nyt sentään köyhdy … tällainen poika … ei, eijo!" Kalle puti nyrkkiä väelleen.

      "Noo, noo, sakramenskattu, mennään nyt kevariin!" Matti tarttui Kallen hijaan ja veti häntä mukaansa.

      Jo ehdittiin vihdoin tielle, päästiin, kun yritettiin, rattaille. Matti hujautti hevosta ohjaksilla selkään.

      "Juodaan pystyyn ne sun sonnin heinäs, Kalle he, he, hek."

      Kallen jo

Скачать книгу