LITMIR.BIZ

Скачать книгу

lähti. Päässä risteili monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan. Mutta tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja, Jumala ties' koska enää sellaisen saa.

      "Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"

      "Toisten mökkiläisten perheet saavat rauhallisesti nyt nukkua kodeissaan ja minun yksin… Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"

      Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen oikkuja vastaan.

      Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.

      "Kymmenen markan!"

      Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman tunnottoman.

      Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti vielä, kun Pekkolaista ajatteli.

      Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan alle ja koputti lasiin.

      "Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun…"

      Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Vielä pari kertaa hän sormenpäillä koetti ikkunaan.

      "Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin että sisään varmaankin kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vain yhtään halua auttaa kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla."

      Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa antanut.

      "Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa … ei yhtään."

      "Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin Matille, että mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."

      "No Jumala armahda, mihinkä sitä mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan navetasta olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle panna."

      II

      Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, joka lähes yhteen jaksoon äänteli.

      "Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko Tiinakaan unenrauhaa".

      Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Se koski Sannan tunteisiin, sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia ollut.

      Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekijäänsä rasitettavan.

      "Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi. "Kun aamu edes joutuisi ja lopettaisi tämän yön."

      Tiinakin taas kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti että sekin häiritsisi Tiinaa.

      Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaiseksi. Se oli mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut. Nyt sekin toivelma haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä edelleen, joka päivä…

      Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa sietämättömäksi. Ei ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut pukemisenkaan vaivaa.

      Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.

      "Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.

      "Kirvestä vain etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."

      Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.

      Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä varten nousta.

      "Kyllähän niitä puita olis ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut yösydännä mennä", sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vivahdusta.

      "Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes kävelemään aikansa kuluksi", koetti Sanna puolustaa.

      "Jopahan… Kyllä se surkea tapaus oli teille."

      "Oli se."

      Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä tuntui niin unelias olevan.

      Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan itkivät, kun kaikellaiset möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Kun lapset huomasivat että äiti oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat pian, kun äiti vakuutti, ettei enää näe pahaa unta. Aukustikin toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolln rasvalla voideltu.

      Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkaan käsiltään pois panna. Pelotti että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennenkuin tyystytetyksi saa ja yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.

      Rahia vasten Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään raatsinut vetää silloin kun Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi, josko olisi jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.

      Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla usein pyyhki, rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja valkeata takkaan tehnyt, ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta laannut.

      Jos vielä tulevat kipeiksi silmätkin ja rupeavat oikein pakottamaan, niin sitten on ainakin hukka käsissä.

      Tämä vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa. Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin monta, eikä yhtään joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään toivoa herättänyt.

      Vihdoin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo monesti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Sitä hän ajatteli ja yhä levottomammin odotti aamua. Kello löi 4.

      Tiina oli ollut hetkisen unessa, mutta kuuli kuitenkin.

      "Neljäkö se löi?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein varma.

      "Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti nousee?"

      "Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan viidenkin aikana", puhui Tiina unisella äänellä.

      "Mitähän teidän on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen ihminen ja muutenkin."

      Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:

      "Haluttaisiko Sannan jo nousta?"

      "Niin, ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan, häiriinnytte vielä pahemmin. Meistä on teillä niin paljon vaivaa."

      "Nouse vain ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö. Kyllähän minä tämän yhden yön aina jaksan. Puuvärkkiä on loukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä… Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin."

      "Jollei

Скачать книгу