LITMIR.BIZ

Скачать книгу

ole mielestäsi saanut sitä jo kyllin rääkätä! – Hellitä paikalla suitsista!" huusi Johanna tarhasta.

      "Siinä on hevonen, – hei!"

      "Kuuletko? – anna olla sen hevosen repimättä!"

      Ville ei ottanut tuota kuullakseen, vaan jatkoi yhä samalla tavalla. Hevonen kompastui vapisten polvilleen, vaan pian täytyi sen nousta seisomaan.

      Heikki oli sillä välin saanut toimeen jalkainsa kanssa semmoisen sovinnon, että ne, vaikkapa vastahakoisestikin, kulkivat tupaanpäin. Niin alkoi mies kaahia lahoille portaille, joissa oli siellä täällä ajan jyrsimiä reikiä, kansilaudat kallistelivat jalan alla, ja oli niiltä vaarassa pudota portaiden alle. Heikki ei muistanut olla tarpeeksi varova, siispä olikin seuraus, että hän erään laudan kallistuessa kaatui.

      "Oi!" j.n.e. huudahti hän ja rupesi panettelemaan lautaa, joka ei ymmärrä paikallaan pysyä.

      Vieraat pojat seisoivat pihalla ja nauroivat veljesten touhulle.

      "Hoi – noh! Tu – tulkaa tupaan – te harrin penikat!" huusi Heikki, kun oli taas jalkeille päässyt.

      "Kyllä tullaan! Kurk – kurkku on niin saakelin kuiva kun kuivettuneen sammakon".

      "Hei hurransaa – hei hurransaa!" – lauloi Heikki ja meni tupaan.

      Yhä kamppaili hevonen Villen käsissä. Johanna ei voinut tuota enään katsella, vaan tuli juosten paikalle.

      "Jätä hevonen minulle ja mene tupaan siitä!"

      Johanna tavotteli käteensä ohjaksia hevosen leuan alta.

      Hevonen teki äkkinäisen ryntäyksen takaperin; se luuli ehkä, että Johannakin rupeaa Villelle liittolaiseksi, – mutta tuon tempauksen seurauksia oli, että Ville kadotti tasapainonsa ja tipahti rattailta hevosen jalkoihin. Nyt tuli läsnäolijoille hätä, sillä olisihan hevonen voinut kostonsa toimittaa, kun mies sen jaloissa kieri. – Mutta sepä vetikin vaan takajalkansa likemmäksi päätään ja odotti kärsivällisenä siksi, että Ville pääsi jalkeille.

      "S – na, jos polki mun koipeni mäsäksi!" Ville aikoi taasen tarttua ohjaksiin, jotka temmellyksessä olivat hänen kädestään kirvonneet.

      "Älä ota enään suitsiin, kuulitko Ville! Näethän, että se on jo kyllä väsyksissä ja pelkää niin että vapisee. Päästä irti!"

      Johanna tempoeli suitsia Villeltä.

      "Viisaspa se hevonen olikin, kun vältti, ettei polkenut. Tule nyt jo tupaan ja jätä hevonen siihen", kehoitteli toinen vieraista pojista, ja tarttui Villen käsivarteen.

      "Se on hevonen, se! – mutta itse minä sen kiinni panen – mitä ämmät!" Ville työntäsi sisartaan ja alkoi nyt tamuta riimunvartta seinässä olevaan renkaaseen.

      "Pane vaan, mutta älä rääkkää sitä enää".

      Sen sanottuaan meni Johanna takaisin lehmäin luo.

      Aikaa voittaen ehtivät pojat pihasta vihdoin tupaankin menemään. Siellä oli Heikki jo perusteellisen kiroilemisen perästä löytänyt vihdoinkin kaappinsa avaimet sekä nostanut viinapullon ja tupakkapöntön pöytään. Villekin meni saman seinäkaapin luo ja kopeloitsi sieltä jotain, mutta ei näyttänyt löytävän. Hän kynsäsi jo korvansataustaa ja huusi Heikille, tuijottaen pöydällä olevaa viinapulloa:

      "Ethän sinä ole vaan minun pulloani ottanut?"

      "Mikä pakko minun on sun pulloas ottaa, kun on kyllä itsellänikin. Hae paremmin".

      "Ihan tuohon paikkaan minä sen panin, ja nyt ei sitä ole siinä. – Kuka on sen vienyt?"

      "Isä on sen taitanut ottaa", Heikki sanoi välinpitämättömästi.

      Villeä kiukutti asia kovin.

      "Jos se äijä-känttyrä on ottanut, niin häneltä kiristän sen ulos, vaikka kärvennetyn nahan sisältä!"

      Toiset ryyppäsivät vaan, eivätkä välittäneet Villen pauhaamisesta mitään; he tuskin sitä huomasivatkaan, tavallisuutensa vuoksi.

      "Tule ryyppäämään ryyppys, älä siinä turhia pauhaa", sanoi Heikki.

      "Turhiako? Entä kun olis oma pullos viety, etköhän itse pauhaisi?"

      Ville meni ryyppäämään ja hyvää se näytti tekevän hänen pöyhistyneelle luonnolleen.

      Silläaikaa käveli Heikki kaapin luo ja löysi täysinäisen viinapullon sen ylimmäiseltä lautaselta.

      "Tuossahan sun omasi, sinä sokko! – niinhän sinä haet kuin sokea vasikka – heh, ota pullos!"

      Ville otti, ja katsellen sitä, sanoi:

      "Tämä on minun, mutta mistä sinä sen nyt otit? Olit sen kätkenyt".

      "Minulla on muutakin tointa, ei vaan sinun pullojasi piilotella mutta sinä olet sokko".

      "Sanotko että minä olen sokko? Vai sokko, sanoppa se vielä kerran!"

      Toinen vieraista pojista sekaantui myöskin nyt asiaan.

      "Älkäähän nyt tappelemaan ruvetko te, jotka aina olette olleet rakkaat veljekset; tuo Ville se pullos ja kaada ryyppyjä".

      "Niin kun sanottu, kaada ryyppyjä miehille, äläkä siinä turhista mölise", kehoitti Heikki.

      "Saaman pitää keittoruokaa, mutta itseni mä jonkin hyvästä pidän".

      Iloista oli poikain elämä nyt, sen saattaa hyvin ymmärtää. Haasteltiin tappeluista ja moni-seikkaisista juopporetkistä. Jokainen oli tapellut, ainakin sanoi tapelleensa, kaikkien niiden miesten kanssa, joista tässä puhe tuli, ja tietysti voittanut. Nimismies-parkakin oli monasti pudistettu maahan kuin tyhjä säkki. Luonto ja kurssi nousi näitä muistellessa.

      Johannakin tuli jo tupaan ja rupesi keittopuuhiin. Maija oli lähtenyt lehmiä viemään.

      "Tiedätkö Johanna, missä se äijä lienee?" kysyi Heikki, ottaessaan hiiltä piippuunsa.

      "En sinuakaan tietäisi, jollet siinä olisi".

      "Johanna, katso sitä hevosta, seisooko se pihalla!" huusi Ville pöydän päästä.

      "Katso itse!" Johanna meni ulos ja viskasi oven lujasti kiinni.

      "Pentele, kun sinä olet…" huusi Ville perään. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän:

      "Missähän se isävaari nyt häärää, kun ei tuvalle kuulu, taitaa hänellä nyt olla hyvä viinapaikka".

      "Minä häntä äsken kysyin Johannalta, mutta se ei ollut tietävinään – viisasteli vain; – selkäänsä tarvitsis koko kakara", tuumaili Heikki ja Villekin oli samaa mieltä.

      "Ja aikakädestä! On niin kovin olevinansa".

      "Häh? Johannaako kurittaa meinaatte, te viinatratin penikat? Mitäs nämä kädet silloin tekisivät?" kyseli toinen vieraista tylsästi nyrkkejään katsellen. "Teitä nämä löisivät … niin vietävästi".

      "Mitä sanot?" ihmetteli Heikki, – "sinäkö tulisit Johannan puolesta? Ei hän sinun apuasi tarvitsekaan, hänellä on luonto kun korento". Heikki nauraa virnisti: "Vai meinaat sinä vävyksi! – Mutta minä vakuutan, vaikka olenkin sisareni veli, – että kyllä sinä Paavo-parka sen naisen kynsissä tarkenet, jos hänet otat".

      "Heikki! Pöllö! – Vieraiden ihmisten kuullen rupeaa sisartansa panettelemaan!" hätyytti Ville.

      "He heh!" nauroi Heikki.

      "Leikkiähän on tämä puhe kokomatkan, – vaikka se on sellaista".

      "Sisarenne on ihminen, mutta mitä lienette itse, juopporenttuja", intti Paavo.

      Toiset eivät enään tätä huomanneet. Ville kährästi piippunsa kanssa takan luona ja Heikki etsiskeli silakanpäitä pöytälaatikosta, sillä häntä oli ruvennut kovin hiukomaan. Kun niitä löytyi, ryntäsivät kaikki kaukalolle, mutta Paavon silmät alkoivat painua umpeen.

      Porstuasta

Скачать книгу